maanantai 28. tammikuuta 2013

Maurizio De Giovanni: Il metodo del coccodrillo

Mondadori 2012


Romaani alkaa lyhyellä kuvauksella kuinka Kuolema saapuu kaupunkiin. Tästä siirrytään poliisiasemalle, jossa tarkastaja Lojacono kyllästyneenä seuraa kollegansa yhdentekeviä puuhia. Seuraava lyhyt luku esittelee vanhuksen, joka varaa hotellihuonetta laukussaan pistooli. Seuraava luku avaa Lojaconon menneisyyttä: epäselvän mafiayhteyden takia Lojaconon täytyi hylätä hyvä ura Sisiliassa, hänen perheensä siirrettiin turvallisuussyistä toisaalle Sisiliaan ja Lojacono Napoliin, yhdentekeviin poliisin toimistohommiin. Ollaan nykypäivän Napolissa. Kirjailija luo näin alkuasetelman tarinalleen: murhaaja ja kärsivä poliisi.

Luvut ovat lyhyitä, ne avaavat lukijalle silmäyksen tilanteeseen ja kyseessä olevaan henkilöön kunnes siirrytään seuraavaan. Lukujen lomassa on kursiivilla kirjoitettuja kirjeitä, joita murhaaja kirjoittaa rakastamalleen henkilölle jälleennäkemisen toivossa kertoen samalla huolellisista murhien valmisteluista ja suunnitelmiensa etenemisestä. Seuraavat lyhyet luvut esittelevät erilaisia nuoria, katsaus heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa: Mirko, Giada, Eleonora, Donato. Välillä kerrotaan Lojaconon elämästä, menneestä ja nykyisestä, mutta taas vain väläyksinä, välillä vanhusmurhaajasta, kuinka hän kävelee huomaamattomana Napolin katuja ja valmistelee murhaa.

Varsinainen ”murhatarina” alkaa, kun Lojacono saa hälytyksen murhapaikalle ollessaan päivystämässä yövuorossa. Hänen ei pitäisi osallistua tutkimuksiin mutta tutkiessaan murhapaikkaa hän huomaa tärkeitä yksityiskohtia. Hänet siirretään syrjään tutkimuksesta. Lojacono alkaa kuitenkin itsekseen pohtia murhaa, ja kun seuraava uhri löydetään, hänellä on teoria, että camorralla (mafialla) ei ole mitään tekemistä murhien kanssa.

De Giovanni rakentaa yllätyksetöntä rikosromaania, joka etenee kohtuullisen hitaasti esittelemällä ja kuvailemalla eri henkilöitä. Jokseenkin kliseistä on myös asetelma, jossa syrjään siirretty, henkilökohtaisessa elämässään kärsivä poliisimies, Lojacono, onkin ainoa, joka lopulta käsittää mistä on kyse ja nousee näin tutkimuksen päähenkilöksi unohtamatta kaunista poliisinaista, joka johtaa tutkimuksia ja huomaa miespoliisin kyvyt. Myös huomaamattomaksi tekeytyvä murhaaja, jonka omia aivoituksia esitellään kirjeiden muodossa, ei jätä varsinaisesti tilaa jännitykselle. Nuorten esittely vie pian lukijan käsittämään, että tässä ovat murhaajan kohteet, kuka ammutaan seuraavaksi? Median rooli nousee myös esiin murhatutkimuksen rinnalla, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista: valtava mediakohu nuorten murhista ja poliisien näyttäminen epäpätevinä. Murhaajan nimeäminen krokotiiliksi tulee kirjassa medialta: murhapaikoilta on löytynyt kyynelten tahrimia nenäliinoja  – krokotiilin kyyneleet.

Ainoa jännitysmomentti on oikeastaan murhaajan motiivi, se ei tule suoraan esiin vaikka murhaajaa muuten kuvaillaan ja esitellään tämän ajatuksia. Lojacono pääsee motiivin jäljille tarkkaillessaan murhattujen nuorten vanhempien tuskaa ja ymmärtää, että murhaaja rankaiseekin vanhempia tappamalla näiden lapset. Vanhempien välisten yhteyksien penkominen tuo esiin yllätyksettömän tarinan 1990-luvun lopulta: opiskelijatyttö, poikaystävänsä hylkäämänä, tekee hämäräperäisellä klinikalla abortin, masentuu ja heittäytyy ikkunasta alas. Murhattujen nuorten vanhemmat ovat olleet tähän osallisina, yksi oli toimenpiteen tehnyt lääkäri, toinen avustanut sairaanhoitaja, kolmas klinikan yhteystiedot antanut tuttu. Tässä vaiheessa lukijalle paljastuu, että yksi esitellyistä nuorista, Eleonora, onkin tuo 90-luvun lopulla itsemurhan tehnyt tyttö. Uusia henkilöitäkin esitellään: kauan kaivattu vauva ja hänen onnelliset vanhempansa.

Romaanissa poliisien tutkimukset etenevät kumman helposti, vaikeudet ovat pieniä ja ne voitetaan nopeasti tai esteet ovat outoja (esim. henkilön puhelinnumeroa ei saada millään selville…). Kun murhaajan motiivi selviää, lukijan jännitettäväksi jää tappaako murhaaja vain esitellyn Stella-vauvan vai myös tämän vanhemmat; käy ilmi, että Stellan isä on Eleonoran 90-luvulla hylännyt poikaystävä. Murhaaja taas osoittautuu itsemurhan tehneen tytön isäksi. Vaikka romaanin loppupuolella maalaillaan laveasti krokotiilimetaforilla, kuinka kylmäverinen krokotiili väijyy yksin viatonta saalistaan tekeytyen huomaamattomaksi, jotenkin se jää ontoksi. Vuosien päästä tyttärensä itsemurhaa kostava isä ei jotenkin tunnu tarinassa kovin uskottavalta. Eteläinen Italia on toki paljon konservatiivisempi ympäristö kuin Suomi, muttei romaani yhteiskuntakuvaukseenkaan yllä, ei sen varmaan ole tarkoituskaan.

Loppuhuipennus on karmiva, jännitystä onnistutaan rakentamaan, mutta lopputulema on masentava: murhaaja ampuu vauvan, laulaa sille tuutulaulua (joka on romaanin alussa) ja ampuu lopulta vanhempien ja poliisien edessä itsensä; murhaajaisä syytti lopulta itseään eniten tyttärensä itsemurhasta. Tarina ja ratkaisu jäävät lopulta ohuiksi ja epätyydyttäviksi, henkilöhahmot ovat myös luonnoksenomaisia ja Lojaconon henkilökohtainen tragedia on myös jotenkin irrallinen ja naiivikin paikoitellen unikuvauksineen. Tarinalta odotti enemmän mutta se paljastuikin lopulta aika tavanomaiseksi eikä kovin hyvin motivoiduksi murhajutuksi vaikka aineksia ehkä olisi ollutkin.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Minun Utrioni


Kirjahyllyssäni on pyhitetty hylly Kahdelle Suurelle: Mika Waltarille ja Kaari Utriolle. Sieltä heidän kirjojensa tutut selkämykset ovat katselleet lempeästi minua kaikissa kodeissani. Ensimmäisen oman Utrioni sain yläasteella äidiltäni joululahjaksi. Kirja oli Vaskilintu. Se veti minut vastustamattomalla tavalla mukaansa keskiajalle, joka jo tuolloin jäi ihoni alle sieltä koskaan poistumatta. Utrio avasi minulle uuden maailman: keskiajan Euroopan reuna-alueineen. Olin lumoutunut. Näitä tarinoita ei kerrottu historiantunneilla! Itse asiassa keskiajasta ei kerrottu juuri mitään koulussa. Utrio toimikin oppaanani tuohon kiehtovaan aikakauteen. Vaskilinnun pakanallinen maailma oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Kirja herätti kiinnostuksen suomalaisten muinaisuutta kohtaan. 

Vaikutuin tuolloin vuosia sitten kirjasta niin kovin, että kirjoitin Utriolle kirjeen, ja sain häneltä vastauksen! Tuo kirje on visusti edelleen tallessa. Siinä Utrio kertoo tulossa olevasta kirjastaan, Tuulihaukasta. Miten odotinkaan sitä! Ja kirjan ilmestyttyä ahmin sen – ja kirjoitin uudestaan Utriolle, ja sain uuden vastauksen! Se on talletettuna edellisen kirjeen viereen. Mitä balsamia 15-vuotiaalle, kun Utrio kirjoittaa vastaukseensa : ”Osoittaa mielestäni aikamoista kypsyyttä Sinun iälläsi ymmärtää Vaskilinnun ja Tuulihaukan uskonnolliset elementit.” Lause toki lämmittää edelleen. Ja lopun toivotus: ”Lukuiloa Sinulle edelleenkin. Älä lue liian nopeasti. Ahmimalla menettää paljon kirjan suurista historiallisista kuvauksista.” Kehotus olikin paikallaan, sillä kun viime vuonna, vuosien tauon jälkeen palasin noiden nuoruuteni suosikkien, sekä Yksisarvisen, pariin, huomasin, etten muistanut Tuulihaukasta paljoakaan, Yksisarvisesta suorastaan en mitään! Mikä ilo olikaan lukea taas nuo kirjat. Joskus kun palaa vanhojen, varsinkin nuorena lukemiensa, suosikkien pariin, saattaa pettyä. Utrio ei kuitenkaan pettänyt: kirjat olivat aivan yhtä hyviä kuin silloinkin. Nyt niitä luki taas uusin silmin, kun omat tiedot keskiajasta, pyhimyksistä ja suomalaisten muinaisuskosta olivat karttuneet muita reittejä tässä välissä. Äidiksi tuleminen myös avaa uusia näkökulmia naisten kohtaloihin.

Mikä ilo olikaan muutama vuosi sitten päästä henkilökohtaisesti kiittämään Utriota hänen kirjoistaan, kun tapasin hänet Helsingin kirjamessuilla. Kerroin myös kirjoittamistani kirjeistä ja saamistani vastauksista sekä siitä, kuinka oikeastaan hänen ansiostaan luin keskiajan historiaa yliopistossa. Yliopistoaikoina ei ollut kovin suositeltavaa sanoa lukevansa Utrion kirjoja. Siitä seurasi kulmien kohottelua. Itse en luonnollisesti ymmärrä moista: Utrio on loistava, huumorintajuinen, humaani, taitava kirjoittaja, tarinankertoja ja historian tuntija, joka on kirjoittanut lukuisia tietokirjojakin erityisesti naisten historiasta. Viihteellisyys tai romanttisuus eivät vähennä mitenkään kirjan tai tarinan arvoa, se voi aivan yhtä hyvin kertoa jotain olennaista ihmisestä kuin joku ns. vakavampikin kirja. Utrio ei luonnollisesti ole itsekään voinut välttyä vähättelyltä.

Utriolta kysyttiin vuonna 1981 eräässä televisio-ohjelmassa ”Haluatko sinä siis kapinoida sitä käsitystä vastaan mikä meillä on naiskulttuurista?” Hän vastasi, mielestäni edelleen melko ajankohtaisesti: ”Kyllä, minä olen tullut siihen tulokseen, että tämä nykyinen suhtautuminen naiskulttuuriin, joka on perin juurin halveksiva, on todella väärä eikä ota huomioon tosiasioita. Jos me vertaamme kahta kulttuuria, mieskulttuuria ja naiskulttuuria ja nimenomaan nyt vaikka viihteen alalla, niin meillä on tyypillinen miesten viihde, joka on väkivaltaista, se nojaa ihmisen tappamiseen, kiduttamiseen, sotaan, yleensä väkivaltaan. Naisten viihde taas nojaa tämmöisiin positiivisiin asioihin, rakkauteen, läheisyyteen, hellyyteen, turvallisuuteen, synnyttämiseen. Niihin asioihin, joilla ihmiskunta jatkaa olemassaoloansa, ja kuitenkin tätä positiivista ja minun mielestäni eettisesti paljon korkeatasoisempaa viihdettä halveksitaan. Ja sitä halveksitaan varmasti lähinnä sen vuoksi, että se on nimenomaan naiskulttuuria.”

Viime vuonna taas Helsingin kirjamessuilla vaikutuin Utriosta, kun kuulin hänen kertovan uudesta kirjastaan, Sunnevasta. Oikeastaan kirja on kirjoitettu jo 1969 ja 1970, nyt ilmestyi uudistettu ja yhdistetty laitos. Utrio kertoi, kuinka Sunneva on suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen seikkailuromaani, jossa pääosassa on nainen! Itse Utrioni lukeneena ja niiden kanssa kasvaneena en ole pitänyt mitenkään ihmeellisenä moista, mutta tämäkin vain kertoo kirjailijoiden suuresta merkityksestä ja vaikutuksesta käsityksiimme. Olin taas kerran Utrion tarinankerronnan, hänen suuren tietomääränsä ja humaanin otteensa lumoissa. Nyt parhaillaan luen Sunnevaa ensimmäistä kertaa. Hykerryttävästi päätähuimaavassa tarinassa näkee tulevien suurten romaanien maisemia ja teemoja, tuttuudentunne lämmittää. Vaikka olenkin lukenut huomattavat määrän Utrion romaaneja, ilokseni huomaan, että vielä monia on lukematta. Olen myös lukenut Utrion 1800-luvulle sijoittuvia kepeitä romaaneja. Ne ovat viihdyttäviä, virkistäviä ajankuvia, joissa huumorilla on enemmän sijaa.

Rakkaus historiaan ja hyviin tarinoihin on vienyt huomiotani Utrion muilta puolilta, kuten hänen aktiiviselta rooliltaan yhteiskunnallisena keskustelijana. Helsingin Sanomien raadissa hänen kommenttejaan saa lukea usein, mutta nyt vasta otin hyllystä riemastuttavasti nimetyn Kiilusilmä feministi -kolumnikokoelman. Olen lukenut sitä bussissa moneen otteeseen. Hyvin harvoin saa viettää aikaa niin hykerryttävän pisteliäässä, suorasukaisessa, viisaassa, ymmärtävässä ja kaikin puolin valloittavassa seurassa. Tekisi mieleni siteerata Utriota ääneen kanssamatkustajille, huudahdella hänen terävänäköisyydelleen. Ainoa masentava seikka on sen huomaaminen, kuinka ajat eivät joissain asioissa muutu 30 vuodessakaan. Olen loputtoman kiitollinen ja ylpeä siitä, että Utrio on pitänyt naisten ja lasten asemaa ja oikeuksia esillä väsymättä vuosikymmeninen ajan. Kiilusilmä feministi saa kunnioitukseni ja on minulle myös armoitettu keskiajan kuvaaja, oppaani keskiajan maailmaan, naisten näkökulman avaaja historiaan.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Éric Reinhardt: Le système Victoria


Edition Stock 2011

Ranskalainen Éric Reinhardt on kirjoittanut massiivisen romaanin, jonka keskiössä on päähenkilö David Kolskin pakkomielteisiä piirteitä saava suhde Victoria de Winteriin. Romaanin minäkertoja on David, joka kertoo tarinaa takautuvasti, tarkkaillen, selittäen yksityiskohtia myöden. Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, kun David huomaa kauppakeskuksessa naisen, joka kiinnittää hänen huomionsa. David seuraa naista tuntikausia keskuksessa ennen kuin uskaltaa puhutella tätä. Jo tässä vaiheessa David paljastaa, mihin kaikki tämä johti: vajaata vuotta myöhemmin Victoria on kuollut ja David on paennut syrjäiseen hotelliin erossa vaimostaan ja kahdesta tyttärestään. David puhuttelee lopulta Victoriaa, joka paljastuu suuren ylikansallisen pääoma- ja sijoitusyhtiön maailmanlaajuisten toimintojen HR-päälliköksi. David itse on arkkitehti, joka on työmaapäällikkönä Ranskan korkeimman pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla. Päähenkilöiden ammatit ja sitä kautta poliittiset näkökannat ovat romaanissa suuressa roolissa.

David alkaa kiertää tarinaansa hitaasti auki aloittamalla viettelyhistoriastaan: hän on vietellyt vain tuntemattomia naisia, ainoastaan yhden yön juttuihin sinä aikana kun on ollut Sylvien, vaimonsa, kanssa. Viimeisen viiden vuoden aikana hän ei ole vietellyt ketään. Mutta nyt hän kohtasi Victorian. Pitkän sisäisen monologin kertominen avaa Davidin persoonaa lukijalle: David häilyy masennuksen ja toivon välillä, hän odottaa aina jotain ihmeellistä tapahtumaa, joka muuttaisi elämän. Monologiin sisältyy pitkällinen muistelo, kun David 19-vuotiaana arkkitehtuurinopiskelijana kohtasi salaperäisen naisen Pariisin yössä. Tämä muisto seuraa häntä läpi elämän.

Davidin ajatusten, muistojen ja haaveiden pitkällisen kuvailun ohella Reinhardt käyttää yllättävän vähän aikaa Davidin perheen kuvaukseen. On aivan kuin perhettä ei olisikaan – vaativa työelämä ja intohimoiset kohtaamiset Victorian kanssa vievät kaiken ajan, kotona David käy vain nukkumassa muutaman tunnin, mikä ei vaikuta olevan päähenkilölle edes mikään ongelma. Muutama lyhyt perhetuokion kuvaus tuntuu siten entistä päälle liimatummalta.

Davidin ja Victorian ensitapaaminen on Lontoossa, Victorian järjestämänä. David kuvaa tapahtumaa yksityiskohtaisesti pitkällisiä ammatillisia keskusteluja myöden. Kiivasta väittelyä käydään kapitalismista: David on vasemmistolainen, jota Victorian ”ideologinen eksotismi” hämmästyttää ja ällöttääkin vähän. Toisaalta David ihailee ja haluaa Victoriaa, joka on kaunis, rikas, vaikutusvaltainen. Illalliselta, jonka Victoria maksaa, he siirtyvät hotelliin ja rakastelevat tuntikausia, mistä David kertoo yksityiskohtia myöden.

Pitkällisesti kerrotut lapsuus- ja nuoruusmuistot sekä Sylvien tapaaminen vievät tarinan pitkäksi aikaa pois Victoriasta. Sylvie ei ehkä ole Davidin unelmanainen, mutta seurusteluaikaa kuvataan pitkälti ja lopulta Sylvien sairastumista maanis-depressiivisyyteen. Lääkehoito vie Sylvien koomaan viideksi päiväksi, jonka aikana David lupaa sitoa elämänsä Sylviehin. Kooma-ajan toivottomuuden kertominen rinnastuu Davidin tarinassa nykyhetken toivottomuuteen hotellissa, hylättynä, itsesyytösten valtaamana. Reinhardt on rakentanut romaaniinsa kolme tasoa: nykyhetken, josta käsin David muistelee ja kertoo tarinaansa; kaukana olevan menneisyyden, josta David kertoo satunnaisesti muistojaan nuoruudesta ja jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa nykyhetkeen; ja lähimenneisyyden, jossa David elää suhteen huumaa Victorian kanssa ja joka on tavallaan tarinan päätaso ammatillisine lisineen. Lähimenneisyys lähestyy vähitellen kertomuksen nykyhetkeä, joka välillä aina pilkahtaa lähimenneisyyden kerronnassa mukana.

Vastoin tapojaan David siis aloittaa suhteen Victorian kanssa. Yksityiskohtaiseen, pohdiskelevaan ja kuvailevaan tyyliin David käy läpi ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Suhde ja rakastelu Victorian kanssa tuo Davidille uutta energiaa, euforiaa, hyvää oloa, joka heijastuu energiana ja tehokkuutena työelämässä. Davidin mielessä hänellä ei ole rakastajatarta eikä hän petä vaimoaan, sillä suhde ja seksi Victorian kanssa on jotain muuta, jolla ei ole sijaa todellisuudessa, se on kuin unta, jonka muisto rikastuttaa arkielämää. Tämä taianomainen euforia auttaa Davidia selviämään ja viemään eteenpäin jättiläismäistä rakennusprojektia. Davidin ja Victorian suhde jatkuu loputtomilla tekstiviesteillä, pitkällisillä sähköposteilla ja otteilla Victorian päiväkirjasta, joita hän lähettää Davidille kuin kokousmuistiinpanoja. Suhteen edetessä Victoriasta paljastuu vähitellen uusia puolia, jotka hämmentävät Davidia. Victoria onkin naimisissa ja neljän lapsen äiti ja hänellä on ollut rakastajia ennenkin. Perhe-elämä ei aseta kummallekaan mitään esteitä, mitä nyt muutama tekstiviesti Sylvieltä saa Davidin hätääntymään hieman, että Sylvien maanis-depressiivisyys nostaisi taas päätään. Victorian kyky valehdella miehelleen ja järjestää tapaamisia halujensa mukaan Davidin kanssa hämmentää Davidia.

Victorian etuoikeutettu elämä alkaa vähitellen kalvaa Davidia ja hän alkaa nähdä Victorian yhä enemmän uuden globalisaation aikaansaaman yläluokan edustajana, joille kaikki on mahdollista henkilökohtaisella ja ammatillisella tasolla rajojen hävittyä. Ylellisyydet, nautinnot ja omalle ”luokalle” järjestetyt etuisuudet ovat Davidille esimerkkinä kapitalismin tunteettomuudesta. Hyppäys nykyhetken hotelliin ja keskustelu omistajan kanssa yöllä näyttää Davidin muuttuneet ajatukset: Victoria olikin aivan omanlaisensa olento, jota sovinnaiset ja totutut kategoriat eivät voineet vangita ja hän oli löytänyt aivan omanlaisensa idealismin ja vapauden, jota itse toteutti. Vaikka David ei tappanut Victoriaa, hän pitää itseään syypäänä. Poliisikuulustelu, jossa David kertoo kaiken ja avautuu, vertautuu itse romaaniin.

Kun David haluaa hidastaa pakkomielteenomaiseksi muuttunutta suhdetta, Victoria tarjoaakin työmahdollisuutta Davidille firmansa kautta. Davidin unelma arkkitehtina työskentelemisestä ja omasta firmasta toteutuisi, kun Victoria järjestäisi hänelle työn. David innostuu, tekee suunnitelmia, suhde saa uutta puhtia, tornin rakentaminen ongelmineen saisi jäädä uuden työn myötä. Victorian lupaamaa tapaamista firmansa Kilofferin (!) pomon Peter Dollanin (!) kanssa ei vaan tunnu järjestyvän (väkisin tulee mieleen, että nimet ovat tahallisia muunnelmia sanoista kill offer ja dollar ja niillä halutaan alleviivata rahan valtaa). Victorian systeemi alkaa vähitellen paljastua Davidille; Victorian kaksoiselämä ja muuntautumiskyky tyrmistyttää ja kiehtoo Davidia. Victorialla on useampia elämiä, jotka eivät kohtaa koskaan, ja hänellä on aina vähintään yksi rakastaja. Victoria näkee itsensä (ja edellisen rakastajansa) erityislaatuisen aristokratian edustajina, jotka ovat moraalinormien yläpuolella ja joilla on kyky nauttia elämästä tavallisuuden yläpuolella, vapautua konventioista. David kokee, että Victoria on vetänyt hänet systeemiinsä mukaan ja että hän näkee vain osia kerrallaan Victorian elämästä.

David alkaa epäillä Victoriaa valehtelusta ja välttelystä. Samaan aikaan työ rakennuksella on entistä stressaavampaa. David huomaa, että häntä seurataan. David alkaa tuntea itsensä hyväksikäytetyksi, työsään orjaksi ja suhteessaan huoraksi: hän antaa kaikkensa pakosta työssään ja sängyssä Victorialle. Riidan myötä David ja Victoria löytävät uuden tason suhteestaan, intohimo laajenee, kun Victoria kertoo edellisen rakastajansa kanssa tekemistä asioista ja paljastuukin, että yhteinen fantasia on tuntemattoman miehen ottaminen mukaan sänkyyn. Samana iltana häntä seuranneet miehet tuovat Davidin luo henkilön, joka tarjoaa Davidille rahaa siitä, että tornin rakentaminen viivästyy. David kieltäytyy.

Loppunäytös käynnistyy Davidin ja Victorian tapaamisesta terassilla. David kertoo sittenkin hyväksyneensä rahat, koska kokee, ettei häntä arvosteta työssään. David myöntää, että todellisuus vaikuttaa nykyään väärältä, hän ei usko enää mitään ja epäilee kaikkea. Tilanteiden, joissa ei enää voida osoittaa oikeaa ja väärää, lisääntyminen kuvaa Davidista hyvin nykyajan liberaalia maailmaa, jossa Victoria pärjää niin hyvin. Lähtiessään terassilta he kävelevät pornoelokuvateatterin ohi. Uuden fantasian toteuttamisen halu vie heidät sisälle. Victoria valitsee kaksi miestä liittymään seuraan, rakastelemaan elokuvateatterissa. Lopulta David haluaa lähteä ja lopettaa, Victoria ei. Victoria lähtee kahden miehen kanssa, David seuraa perässä. Victoria nousee autoon miesten kanssa, David ei halua lähteä, ja Victoria ajaa miesten kanssa pois.  Tätä tilannetta käydään läpi poliisin kanssa: Miksi David ei estänyt Victoriaa lähtemästä miesten mukaan? Victoria löytyi alastomana ja murhattuna metsästä lähdettyään miesten mukaan. Päästyään pois kuulustelusta David ajaa kotiinsa ja pelätessään, että vaimo ja lapset tulevat, hän päättää kadota, koska ei ole valmis kohtaamaan heitä. Kirja loppuu kuvaukseen, kun David ajaa päämäärättömästi Ranskan läpi ja päätyy erään hotellin eteen.

Pakkomielteisen suhteen kehittymisen, etenemisen ja lopulta päättymisen kuvauksena romaani onnistuu hyvin. Sen sijaan Davidin tarinan availu pitkällisesti moniin suuntiin hajottaa tarinaa ja varsinainen punainen lanka tuntuu ajoittain häviävän. Rönsyilyt ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta eivät lopulta johda mihinkään. Tavassa, jolla suhde toiseen naiseen erotetaan perhe-elämästä, on jotain periranskalaista, ainakin suomalaiselle lukijalle. Toisaalta juuri perhe-elämän puuttuminen lähes kokonaan Davidin elämästä tuntuu epäuskottavalta, kuten paikoittain myös pitkät dialogit ja monologit, joita David ja Victoria pitävät milloin rakennustyömaasta milloin Kilofferin sisäisestä kykyjenetsintämetodista. 

Tarinana Le système Victoria ei ole mitenkään erikoinen, hyvin kerrottu tosin joitain pitkällisiä jaaritteluja ja juonen ylimääräisiä sivupolkuja lukuun ottamatta. Se että nainen on rikas, vaikutusvaltainen ja dominoivassa asemassa mieheen nähden sekä sosio-ekonomisella että seksuaalisella tasolla ei ainakaan Suomessa ole asetelmana hätkäyttävä. On helppoa nähdä Davidin ja Victorian suhteen dynamiikassa vertauskuvaa kapitalismin ja liberalismin toimintaan. Ja Reinhardt tekee sen itse: Victorian työn kuvaus henkilöstöjohtajana neuvotteluissa ammattiliittojen kanssa irtisanomisista ja lakkauttamisista, totuuden muuntelu, takinkääntämiset, häikäilemättömät menetelmät, hyväksikäyttö voittojen maksimoimiseksi… David näyttäytyy lopulta saman menetelmän uhrina näyttämönään seksuaalisen nautinnon maksimointi. Victorian systeemi vie lopulta häneltä itseltään hengen ja ajaa Davidin hylkiöksi. Se, että intohimo ja pakkomielteisyys saa huonon lopun, on aika banaali lopetus. Se, onko Reinhardtin tarinan opetus (tai toive), että kapitalismissa kaikki ovat lopulta uhreja, jääköön kunkin lukijan itse arvioitavaksi.  

torstai 3. tammikuuta 2013

Toim. huom.

Sivuseikkoja – kirjallisuutta kaikkiruokaisille -blogini on kokoelma uusia ja vanhoja, julkaistuja ja julkaisemattomia kirjoituksiani kirjallisuudesta laajalla skaalalla. Luen itse kaikenlaista kirjallisuutta: nautin fantasiasta, historiallisista romaaneista, tietokirjoista, romanttisesta viihteestä – kyseessä on siis kirjoituksia kaikkiruokaiselta kirjallisuuden ystävältä. Koska historia on kirjallisuuden ohella intohimoni, käsittää tämä blogi siis myös vuosien takaisia kirjoituksiani. Päivitän blogiani näin aluksi arkisto edellä: Arthur Phillipsin The Tragedy of Arthur by William Shakespeare on makupala kaunokirjallisuudesta. Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat taasen on esimerkki hyvästä ja viihdyttävästä tietokirjasta, tarjoillaan verryttämään makuhermoja odotellessa uusimman Enqvistin arviota. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!