maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

WSOY 2012

Kosmologi Kari Enqvist lähtee uusimmassa kirjassaan tutkimusmatkalle uskontoihin, omien sanojensa mukaan antropologiselle seikkailulle tarkastelemaan, miltä uskonnot Suomessa näyttävät uskonnottoman näkökulmasta. Vaikka näkökulma on vain yhden uskonnottoman henkilön, se varmasti kuvaa monen muunkin uskonnottoman ajatuksia ja tuntoja uskonnoista ja uskonnollisuudesta, ja siten kirja on arvokas puheenvuoro uskonnottoman näkökulman avaajana.

Enqvistille uskonnottomuus ei ole vakaumus, vaikka se onkin osa ihmisen identiteettiä. Armoitetun suorapuheiseen tyyliinsä Enqvist vertaa uskonnottomia tai ateisteja homoihin: kumpaakin ihmisryhmää on pidetty moraalittomina, aiemmin jopa laittomina, ja vähintäänkin sosiaalisesti ei-hyväksyttyinä. Aina välillä julkisuudessa vilahtelevan ääriateismin Enqvist huitaisee romukoppaan: ”Ääriateistina voisi pitää henkilöä, joka aseella uhaten käännyttää kirkkoväkeä jumalankieltäjiksi, murhaa pappeja ja pakottaa päiväkotilapsia opettelemaan ulkoa Richard Dawkinsin kirjoja. Sikäli kuin tiedän, tällaisia henkilöitä ei ole olemassa.”

Enqvist avaa myös omaa taustaansa: tiedemiesten heimoa ja tieteellistä ajattelutapaa, jossa keskeistä on epäilys, erehtymisen mahdollisuus ja testattavuus. Itsestään selvää, mutta ilmeisen tarpeellista, on myös korostaa, että: ”Tieteellinen maailmankuva ei ole dogmaattinen. Se koostuu uskomuksista muttei ole uskonto.” Näin myös skientistit eli tiedeuskovaiset, joiden olemassaoloa Enqvist hyvinkin epäilee, tulevat kumotuiksi. Uskonnottomuuteen, ateismiin, tieteeseen ja tieteelliseen maailmankuvaan liittyviin väärinkäsityksiin, suoranaisiin virheisiin ja vastahyökkäyksiin Enqvist suhtautuu sivistyneen tuskastuneesti. Tieteilijän sitkeydellä hän jatkaa matkaansa ja lähestyy uskovien maailmaa. Raamattu-uskon yleisyys ja Raamatun asema näyttäytyvät uskonnottomalle Enqvistille outoina: ”raamatunlauseiden -- merkitykset ovat hämäriä kuin Nuorgam kaamosaikaan.” Enqvist näkeekin tämän enemmän tunneilmaisuna kuin informaationa, mikä selittääkin hyvin ilmiötä.

Kirjaansa varten Enqvist on kahlannut läpi erinäisiä uskonnollisia tekstejä, kirjoja ja lehtisiä, selannut internetiä ja istunut lukuisten erilaisten seurakuntien tilaisuuksissa. Herkullista luettavaa ovatkin juuri nämä Enqvistin kuvaukset osallistumisestaan Jehovan todistajien, Saalem-seurakunnan tai Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen tilaisuuksiin. Uskonnollisen maailman ja kielen avautumattomuus uskonnottomasta näkökulmasta tulee selkeästi esiin.

Suomiessaan katolista kirkkoa vastuuttomasta seksuaaliopetuksesta Enqvist ei tuo esiin mitään uutta, mutta perustellusti muistuttaa näiden oppien tuhoisista seurauksista esimerkiksi Afrikassa. Evidentialistit ja ”Älykkään Suunnittelijan” kannattajat saavat tieteilijän voipumaan. Kuitenkin Enqvist käyttää useita sivuja näiden näkemysten kyseenalaistamiseen ja kumoamiseen. Samalla lukija saa aimo annoksen fysiikan ja kosmologian teorioita. Enqvistillä on kyky kirjoittaa monimutkaisistakin asioista selkeästi ja ymmärrettävästi. Evidentialisteille (ja kaikille muillekin) Enqvist summaa: ”Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta tai epätotta. -- Usko ei ole jotain, johon päädytään logiikalla. -- Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus eivät perustu tieteeseen.” Tieteen ja uskon rinnastamisen Enqvist taas näkee ongelmallisena ja outona: näin ylikorostetaan uskonnon hiipuvaa merkitystä tiedonhankinnan keinona. Tosin kuten Enqvist itsekin useaan otteeseen toteaa, uskon merkitys on sen aikaansaamissa tunteissa, ei tiedossa.

Natsikortin heiluttajille Enqvist on varannut kokonaisen luvun. Ja syytä kenties onkin, sillä usein natsien hirmuteot pannaan ateismin piikkiin, vaikka kansallissosialistit olivat pääosin Hitleriä myöden kaikkea muuta kuin ateisteja. Kommarikortin Enqvist sivuuttaa muutamalla lauseella toteamalla, että kaikki oli alisteista totuudeksi julistetulle poliittiselle filosofialle. Enqvist osuu asian ytimeen kirjoittaessaan: ”valinta uskonnollisen ja uskonnottoman elämänmuodon välillä ei tarkoita liputtamista joko Vatikaanin tai Neuvostoliiton puolesta. Suomalaisesta näkökulmasta kyse on pikemminkin siitä, haluaisimmeko elää Kööpenhaminassa vai Kansas Cityssä.”

Terävimmillään Enqvist on ruotiessaan kirkon lapsijäsenyyttä, jäsenmäärää ja kirkon sitä kautta käyttämää valtaa. Juridiikka ja teologia tulisi Enqvistin mielestä ehdottomasti erottaa toisistaan. Suorapuheisuudessaan Enqvist on virkistävää luettavaa konsensuksen Suomessa, jossa hyviin tapoihin kuuluu kirkon jäsenyys ja suunsa kiinni pitäminen uskon asioista, tai ainakin niiden kritisoimisesta. ”Jos uskomuksistaan saa kertoa, vapaus ei voi koskea pelkästään kristittyjä”, Enqvist muistuttaa ja viittaa Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton vuoden 2009 bussikampanjaan ja sen herättämään närkästykseen ja kanteluihin.

Vaikka Enqvist ei säästele sanojaan kritisoidessaan esimerkiksi kristillistä lähetystyötä ja helvettiuskomuksia, hän tunnustaa auliisti kristillisyyden ja kirkon hyvät, auttamiseen ja lähimmäisenrakkauteen keskittyvät puolet. Hautaustoimen, kirkon talouden tai yhteisöveron ruotiminen ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Enqvistin ansio on siinä, että hän kirjoittaa näistä asioista selkeästi, johdonmukaisesti ja kiihkottomasti ja tuo asiat toivottavasti laajempaan tietoisuuteen ja keskusteluun kirjansa kautta.

Enqvist lopettelee matkaansa kirjoittamalla: ”Olin kuvitellut suomalaista uskovaa järkiperäiseksi ja suvaitsevaiseksi. Siksi taikauskoisen ahdasmielisyyden ja totisen ääriuskonnollisuuden laajuus on ollut minulle yllätys.” Tulevaisuutta Enqvist katselee tiedemiehelle tyypillisten tieteiden voittokulun silmälasien läpi ja ennustaa tieteellisen tiedon aatevaikutuksen entisestään laimentavan uskonnollisia uskomuksia. Ihmisten hengellisten tarpeiden Enqvist ei suinkaan näe katoavan ja pohtii voisiko kirkko ”muuttua sekulaarin ja yleisinhimillisen hengellisyyden Pantheoniksi, kaikkien jumalien mutta myös jumalattomien temppeliksi?” Uskonnottoman hengellisyyden sijaan täsmällisempää olisi puhua henkisyydestä. Visionsa toki kullakin. Silti kirjan päättävä loppurunoilu tuntuu päälle liimatulta.

Arvio on ilmestynyt Humanistin numerossa 2/2013. Kirja WSOY:n sivuilla.