lauantai 1. maaliskuuta 2008

Minun Waltarini


Mika Waltari ja minä olemme ystäviä. Voisi jopa sanoa, että hän on yksi vanhimmista ja uskollisimmista ystävistäni. Hän on ollut sitkeästi läsnä ja avannut monia ovia, ikkunoita ja polkuja aiemmin minulle tuntemattomiin maailmoihin.

Ajallisesti tämä on toki mahdotonta. Mika Waltari syntyi sata vuotta sitten. Hän kuoli elokuun lopulla vuonna 1979. Noin yhdeksän kuukautta myöhemmin minä synnyin. Pitäisikin ehkä sanoa, että Mika Waltarin kirjoittamat kirjat ovat ystäviäni. Kirjat kuitenkin kertovat paljon myös kirjoittajastaan, joten omasta puolestani olen ystävystynyt Mikan kanssa jo kauan sitten.

Tuttavuutemme alkoi Sinuhe egyptiläisestä. Luin sen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Paljon jäi varmasti ymmärtämättä pikkuvanhalta minältäni, mutta kirja sai otteen minusta. Se järkytti, ihastutti, kiinnosti. Historia muuttui eläväksi. Olen palannut Sinuhen pariin useasti. Eri-ikäisenä kirja antaa aina uusia asioita ja pohdinnan aiheita. Hyvän ystävän lailla se haastaa ajattelemaan, pysäyttää tärkeiden asioiden äärelle. 

Mika Waltari on paitsi ystäväni myös historianopettajani. Mikael Karvajalka avasi minulle Euroopan historiaan ennen kulkemattoman polun. Mikael Hakim puolestaan avasi oven minulle uuteen, tuntemattomaan maailmaan, joka salpasi hengen. Haltioiduin siinä määrin, että pyrin yliopistoon lukemaan arabian kieltä ja islamin tutkimusta. Mika Waltari oli suunnannäyttäjäni. Ystäväni jalanjälkiä seuraten päädyin kuitenkin Pariisiin enkä Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitokselle. Yksinäisen miehen junasta tuli kaukokaipuun myötä yksinäisen naisen juna. Tieni vei lopulta historian laitokselle, josta pääsin kulkemaan uusia tuntemattomia polkuja kaukaiseen historiaan. Tässä kiinnostuksessa ja alan valinnassa ystävälläni on ollut pitkäaikainen ja perustavaa laatua oleva vaikutus. 

Turms, kuolematon oli pitkään suosikkini, sen mystisyys valloitti. Kirjasta on myös peräisin lempisitaattini, joka varsinkin miehen kynästä peräisin olevana osoittaa suurta viisautta. "Sinun on opittava ymmärtämään, että tieteen logiikka ja naisen logiikka ovat kaksi eri asiaa ja että naisen logiikka on miehen kaikkea ymmärrystä ylempänä." Nuori Johannes sekä Johannes Angelos ovat myös vanhoja ystäviäni. Vaikka heidän kanssaan en kovin useasti vietä aikaa, he ovat kuitenkin läsnä, valmiita jatkamaan siitä mihin viimeksi jäimme. Ja kuten tosi ystävien kanssa, ajan kuluminen ei haittaa.

Parhaillaan tutustun Ihmiskunnan vihollisiin. Tutustuminen on ollut verkkaista, tunnustelevaa ja varovaista. Minusta alkaa kuitenkin tuntua, että meistä on tulossa ystäviä. Tätä ei voi sanoa Valtakunnan salaisuudesta. Täysin omista ennakkoluuloistani johtuen hylkäsin vuosia sitten orastaneen tuttavuuden. Jätin kirjan kesken. Tätä ei yleensä koskaan tapahdu. Voi olla, että aikaa on nyt kulunut tarpeeksi tarttua tuon tuntemattoman käteen uudelleen. Vaikka ensikohtaaminen ei sujunutkaan hyvin, se ei välttämättä estä myöhempää tutustumista. Aavistan, että toinen osapuoli on valmis. Tiedänhän hänestä kuitenkin etukäteen jo jotain. Viipyilevä, pohdiskeleva ote, joka vie syvien ajatusten äärelle, on jo tuttu. 

Ystävästäni Mika Waltarista kuultaa hänen teostensa läpi tietty yksinäisyys, tieto siitä, että loppujen lopuksi ihminen on yksin, erillinen kaikista muista. Tunnistan tämän erillisyyden kokemuksen myös itsessäni. Ehkä siksi ystäväni tuo myös lohtua. Historiaan uppoutuminen ja tarinoiden kertominen on toki myös älyllistä kiinnostusta menneisyydestä, uteliaisuutta, halua ymmärtää ja kertoa muille. Itselleni, ja uskon että myös ystävälleni, kyse on myös pakenemisesta historiaan, itsensä unohtamisesta. Tätä eskapistista taipumusta on ehkä vaikea tunnustaa. Yksinäisyyttä voi paeta menneisyyteen. Koen jakavani myös ystäväni pessimistisen, jopa osittain fatalistisen, mutta pohjimmiltaan humaanin elämännäkemyksen. Ajan kuluminen on myös lohdullinen asia, mutta se altistaa melankolialle. 

Haluan kiittää ystävääni sammumattomasta historian lumon herättämisestä, loistavista tarinoista. Kiitän myös niistä lukuisista oivalluksista, mietinnöistä ja ajatuksista, joita hän on herättänyt. Varovasti rohkenen kiittää myös sielunkumppanuudesta, yksinäisyyden jakamisesta. Tämä ystävyys kestää läpi elämän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti