perjantai 15. huhtikuuta 2011

Carlo Panella: Islamin musta kirja

Carlo Panella: Islamin musta kirja. 1914-2006: sorto, fundamentalismi, terrori. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY 2009. 

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi 

Italialainen journalisti Carlo Panella on kirjoittanut hämmentävän kirjan. Italiassa vuonna 2006 julkaistun teoksen alkukielinen otsikko on Il libro nero dei regimi islamici. 1914-2006: oppressione, fondamentalismo, terrore. Suomennoksen Islamin musta kirja jättää huomioimatta alkukielen painotuksen islamilaisiin hallintoihin. Alaotsikon  määritelmät sorto, fundamentalismi, terrori, tuovat puolestaan kirjoittajan valitseman linjan selkeästi esiin. Lukijalle tulee silti yllätyksenä kirjan asenteellisuus, jota Panella ei edes yritä tasapainottaa muiden näkökulmien avulla.


Panella käy kiinni massiiviseen aiheeseensa lennokkaasti suoraan vuoden 1914 marraskuun kosteista osmanniarmeijan kasarmeista ilman minkäänlaista esipuhetta tai taustaselvitystä aiheestaan. Runsas 400 sivua lainauksineen, puutteellisine lähdeviitteineen lisänään liitteitä, islamilaista ja juutalaista terminologiaa, henkilöhakemisto, joka on oudosti tehty, sekä lista liitoista ja järjestöistä olisi kaivannut kunnollisen esipuheen aiheen määrittelystä ja rajauksesta sekä käytettyjen käsitteiden määritelmät ja niiden käsittelyn. Kunnollinen sisällysluettelo pelkkien 9 pääotsikon sijaan olisi myös auttanut hahmottamaan, mistä kirjassa on kyse tai edes mitä aiheita siinä käsitellään. Kirjan ensimmäinen kappale kuitenkin summaa Panellan lähtökohdan ja loppupäätelmät sekä kertoo kirjan sisällön:

”Oli hämärä ja kostea marraskuinen päivä lähes sata vuotta sitten, kun sadattuhannet arabit uskoivat tietävänsä, keitä ottaa kivääriensä tähtäimeen. He tekivät virheet. Ja saman virheen he tekivät myös myöhemmin. Sitä he ovat toistaneet loputtomiin.”

Harharetkellä Lähi-idässä


Panella yrittää antaa kokonaiskuvan itse määrittelemästään aikajaksosta 1914-2006 mielivaltaisella otoksella islamilaisiksi määrittelemistään maista taustallaan kolonialismin, maailmansotien ja kylmän sodan historia ideologioineen ja öljykriiseineen. Lukija jää kuitenkin täysin loputtomien yksityiskohtien armoille, harhailemaan kirjoittajan kanssa näennäisesti kronologisesti etenevään tapahtuma- ja nimiviidakkoon, hyppimään Pohjois-Afrikasta Lähi-itään, Irakista Yhdysvaltoihin, Saudi-Arabiasta Intiaan tuona vajaan sadan vuoden aikajaksolla. Kaikesta kaaoksesta hahmottuu kuitenkin muutama päälinja, jota Panella kuljettaa mukana kirjan eri kohdissa, tosin hajotettuna vuosien mukaan etenevään kerrontaan. Israelin ja Palestiinan välinen loputon kriisi saa paljon painoarvoa, mistä johtunee toinen, läpi kirjan kulkeva teema: islamiin Panellan mukaan sisäänrakennettu juutalaisvastaisuus. Jälkimmäinen teema tuntuu olevan Panellalle suoranainen pakkomielle. Kiihkeässä antisemitismin ja antisionismin vastustuksessaan hän siirtyy selvästi antimuslimi- ja anti-islam-kannalle.

Asenne ei tule yllätyksenä, jos katsoo millaisia kirjoja Panella on julkaissut viime vuosina: Piccolo atlante del jihad. Le radici del fondamentalismo islamico. (Pieni atlas jihadista. Islamilaisen fundamentalismin juuret. Ilm. Italiassa 2002, ei suomennettu.), Il "complotto ebraico". L'antisemitismo islamico da Maometto a Bin Laden. (”Juutalainen salajuoni”. Islamilainen antisemitismi Muhammedista Bin Ladeniin. Ilm. Italiassa 2005, ei suomennettu), Fascismo islamico. (Islamilainen fasismi. Ilm. Italiassa 2007, ei suomennettu), Non è lo stesso Dio, non è lo stesso uomo. Bibbia e Corano a confronto. (Ei ole sama Jumala, ei ole sama ihminen. Raamattu ja Koraani vastakkain. Ilm. Italiassa 2009, ei suomennettu.) Aiheeseensa perehtymättömyydestä Panellaa ei voi syyttää, mutta Islamin mustan kirjan lukijan olisi lupa odottaa asiantuntevaa käsittelyä, jossa eri näkökulmat ja tulkinnat tuotaisiin esiin, niitä punnittaisiin pyrkien puolueettomuuteen ja lopuksi annettaisiin lähteisiin nojaten perusteltu käsittely ja aiheen merkityksen pohdinta.

Panella ei tähän kykene tai ei halua tehdä näin, vaan ottaa tietoisesti puolueellisen ja asenteellisen lähestymistavan aiheisiinsa. Hyvän journalismin ja historiantutkimuksen etiikasta poiketen hän myös antaa selviä moraalisiakin tuomioita historian tapahtumien kulusta, mikä on vähintäänkin erikoista. Useissa kohdissa Panella katsoo, että yleisesti hyväksytyt käsitykset historian kulusta ovat vääriä tai että todellisuudessa merkittäviin tapahtumiin ei ole kiinnitetty huomiota tai asioiden oikeaa laitaa ei ole ymmärretty. Esittäessään poikkeavia näkemyksiä hän ei kuitenkaan anna vakuuttavia viitteitä, alkuperäislähteitä ei ole juuri lainkaan, väitteidensä tueksi, joten väistämättä nämä uudet historiantulkinnat jäävät vaille todistusvoimaa, eikä niitä siten voi edes arvioida. Panella kirjoittaa sivulla 64:

 ”Moni historioitsija toistaa kulunutta käsitystä --, jonka mukaan Versailles’ssa tehdyt päätökset syvensivät Lähi-idän kriisiä. Tämän itsestäänselvyytenä pidetyn käsityksen taustalla on kuitenkin arviointivirhe: on jätetty huomiotta se,  miten suuresti takapajuisuus väritti arabien poliittista ajattelua vuodesta 1914 eteenpäin. On sivuutettu se, että arabien kansallismieliset voimat alkoivat muotoutua vasta Versailles’n jälkeen ja että Lähi-itää vuodesta 1918 meidän päiviimme asti ravistelleiden suurimpien sotien, myös sisällissotien, syynä eivät ole olleet rajakiistat tai etniset jännitteet, vaan pohjimmiltaan ideologis-uskonnolliset vaikuttimet.”

Voittajat ja häviäjät


Kirjasta puuttuu analyysi lähes kokonaan, tapahtumia listataan paikoin puuduttavalla pikkutarkkuudella höysteenään asenteelliset kommentit ja heitot historiantutkimuksen virheellisyydestä. Kolonialismin perintö ja siirtomaahallintojen vastustus valintojen ja liittolaisuuksien taustalla ohitetaan lähes täysin. Panella korostaa olettamaansa muslimien antisemitismiä ja nostaa sen keskiöön kertoessaan vuolaasti joidenkin muslimimaiden ja natsi-Saksan välisistä suhteista, joista hän kirjoittaa sivulla 95:

 ”Nämä suhteet ovat aina olleet tiedossa, mutta niitä on usein vääristelty. Ne kehittyivät toisen maailmansodan kuluessa, jolloin suurmufti, koko palestiinalaisjohto ja monet muut arabijohtajat astuivat muodolliseen liittosuhteeseen natsi-fasismin kanssa. Marxilaispainotteinen historiankirjoitus on perinteisesti selittänyt arkaluonteisen liiton arabien, natsien ja fasistien välillä reaalipolitiikalla: sen mukaan palestiinalaiset ja arabinationalistit liittoutuivat Iso-Britannian vihollisten kanssa voidakseen tehostaa brittikolonialismin vastaista taisteluaan. Tämä tulkinta vaikuttaa kovin yksioikoiselta. -- on perusteltua uskoa, että -- päätökseen vaikutti myös ja ennen kaikkea syvä ideologinen hengenheimolaisuus natsi-fasismin kanssa.”

Väitteiden taustalle Panella ei esitä vakuuttavia perusteluja, muuta kuin ”perustellun uskomuksen”. Muodollinen liittosuhde, josta hän itsekin puhuu, saa näin suhteettomat ideologiset mittakaavat. Mitähän Panella sanoisi meidän suomalaisten vaalimasta rinnakkaissotakäsityksestä?

Perustavanlaatuinen ongelma Panellan kirjassa on, ettei hän näe arabi- tai muslimimaita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kykenevinä maina muiden joukossa päättämään omista asioistaan, vaan syyttää näitä vääristä valinnoista, kuten natsismista, fasismista, kommunismista, tai valintojen puutteesta kuten olemattomasta nationalismista. Hän asettaa vastakkain arabi- ja muslimimaat, jotka valitsivat natsismin, terrorismin, diktatuurin, jihadin, häviäjäpuolen maailmasodissa ja Israelin (ja länsimaat), jotka ymmärsivät valita demokratian ja voittajapuolen. Voittajat kirjoittavat historian, ja hävinneet saavat syyttää itseään, on Panellan viesti.

Kadonneita käsitteitä etsimässä


Panella ei myöskään vaivaudu avaamaan käsitteitä, joita hän käyttää paljon ja rankasti yleistäen, kuten muslimi ja arabi. Termit eivät ole synonyymejä ja sisältävät valtavan kirjon erilaisia merkityksiä. Tämä pieni esimerkki osoittaa Panellan kyvyttömyyden lukea herkkyydellä tutkimuskohdettaan, mikä antaisi avaimia monipuolisempaan käsittelyyn. Siksi teos jää ulkokohtaiseksi asioiden luetteloiksi ja mielenkiintoisetkin teemat ja tapahtumat jäävät asenteellisen vyörytyksen jalkoihin. Paikoin Panella osoittaa jopa rasistisia käsityksiä, kuten sivuilla 202-203:

”Kun tämän päivän mediassa ja poliittisissa analyyseissa käsitellään väkivallan ja terrorismin kehitystä arabialais-islamilaisissa yhteiskunnissa, on tapana esittää reaktiivisia teorioita. Silti olisi syytä jo edellä esitetynkin perusteella väittää, ettei kyseessä ollut kolonialistiseen väkivaltaan reagoinut väkivalta, vaan pikemminkin jonkinlainen sisäänrakennettu aggressiivisuus, joka kuuluu oleellisena osana arabialais-islamilaiseen sosiaaliseen ja kansalliseen kudelmaan. Tämä raaka, atavistinen, heimoperinteen mukainen väkivalta niveltyy yhä tänäkin päivänä näiden yhteiskuntien rakenteisiin ja saa sytykkeitä jihadista, joka on nykyajan islamilaisen terrorismin suuri kätilö.”

Historia ei ole kaunis ja yhtenäinen kertomus menneistä tapahtumista ja suurista teoista. Sota, väkivalta ja kärsimys leimaavat ihmiskunnan historiaa. Uskonnon ja muiden ideologioiden nimissä tehdyt karmeudet eivät anna kaunista todistusta meistä ihmisistä lajina. Yhden uskonnon edustajien leimaaminen yksipuolisesti pahoiksi ei kuitenkaan ole rakentavaa eikä tottakaan. Vääryyksiä ei tule peitellä, mutta yleistäminen, yhden koko mittakaavassa marginaalisen ilmiön nostaminen keskiöön ja sen avulla kaiken selittäminen ei ole oikea tapa tehdä tutkimusta. Carlo Panella on kirjoittanut asenteellisen ja sekavan kirjan, jonka viesti on vihainen. Omituisine mielipiteineen, joita hän ei kykene kunnollisesti perustelemaan, Panella jää auttamatta marginaaliin käsityksineen historian kulusta.

Kirjoitus on julkaistu Humanistin numerossa 4/2010. 
Kirja WSOY:n sivuilla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lähetä kommentti