WSOY 2009
Kosmologi Kari Enqvistin
uutuuskirjan nimi kalskahtaa raamatulliselta: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Muinaisten juutalaisten
sukuhistorian sijaan Enqvist kuitenkin kertaa oman lähisukunsa vaiheita ja
sairauksia, pohtii unohtamista ja minän murenemista muun muassa Alzheimerin
taudin ja kuolemien kautta. Synkähköön aiheeseensa Enqvist liittää
hämmentävillä hyppäyksillä aiheita aina atomipommin historiasta molekyylitason
fysiikkaan, kirjallisuudesta kirkkokritiikkiin.
Kirjan osat on nimetty kuvaamaan
tätä moneen suuntaan laajenevaa ajatuskokoelmaa: I Jumalan teot, II
Molekyylitehtaan varjossa, III Meemi joka tarttuu, IV Uskomuksia. Ihmisen
yhteys luontoon on Enqvistin mukaan syvä, aina Auringon ytimestä
molekyylitasolle, ihmisyys taas puolestaan on yksityistä ja yleistä ilmetessään
esimerkiksi kuolemassa ja vanhuudessa. Suurta synteesiä tästä kaikesta Enqvist
ei lupaa vaan yrittää valaista omia uskomuksiaan apunaan luonnontiede. Oman
asemansa Enqvist määrittelee lakonisesti: ”Olen uskonnoton.” Erilaisten katastrofien
ja väkivaltaisuuksien luettelolla ja niihin ihmisten mielissä liitettyjen
Jumalan tai fundamentalistien tekojen kautta Enqvist tulee hitchensiläiseen
lopputulokseensa: ”Uskonto tappaa --. Uskonto on kaikki, mitä sen nimissä
tehdään.” Ja vaikkei Japaniin toisen maailmansodan seurauksena pudotettuihin
atomipommeihin uskonto liitykään, Enqvist kirjoittaa niistä sivukaupalla.
Episodi jää laajuudessaan perustelematta, vaikka Enqvist näkeekin
atomipommeissa ”salatun maailmankaikkeuden todellisen olemuksen” ja ”peilin,
jota vasten ihmisen molekyylimuodon voi heijastaa.”
Tämä molekyylimuoto tulee esiin
kirjan toisessa osassa, kun Enqvist hätkähdyttävällä tavalla vaihtaa kerronnan
tasoja, kuten kirjoittaessaan vanhempiensa sairauksista ja välähdyksittäin
sukunsa vaiheista. Fyysikon kovaan luonnontieteelliseen näkemykseen yhdistyy
koskettava kertomus äidin sairauden etenemisestä. Äitinsä Alzheimerin taudin
kautta Enqvist pohtii minuuden ja mielen rakennetta, jatkuvuutta ja
haurastumista. Mitä elämästä jää jäljelle? Uskonnottomalle Enqvistille kuolema
on edessä odottava tyhjyys, joka ei häntä pelota. Oman suvun murheiden ja
sairauksien muistokirjoitus, kuten Enqvist tekstiään nimittää, palvelee
muistutuksena elämään elämää niin, ettei sitä tarvitse katua. Uskonnolliset
näkemykset ja selitykset Enqvist kuittaa täysin käsittämättömiksi niitä sen
kummemmin pohdiskelematta.
Terävämpää pohdintaa ja kritiikkiäkin
Enqvist esittää kirjan kolmannessa osassa käydessään kirkon ja laajemmin uskon
kimppuun. Kirjoittaessaan ”On kummallista, että ihmiset, jotka kärkkäästi
korostavat oman hengenelämänsä syvyyttä ja monimuotoisuutta ovat valmiita
uskomaan, että moiset ulottuvuudet puuttuvat kokonaan uskonnottomilta” Enqvist
tuo esiin oman ilmeisen kyllästymisensä ateismi- ja uskonnottomuuskeskustelun
yksisilmäisiin tasoihin, joita erityisesti luterilaisen kirkon piispat
harrastavat. Uskontoon ilmiönä Enqvist suhtautuu uteliaasti: mitä uskovan pään
sisällä liikkuu? Vastaamaan hän käy ateistisen kirjallisuuden, logiikan ja
tieteen avulla: Usko ei ole yliluonnollista, se tapahtuu ihmisen aivoissa. Usko
ei ole rationaalinen oppijärjestelmä, kuten Enqvist riemastuksekseen kertoo
piispa Huovisen todenneen (ja samalla vieneen pohjan teologialta!). Uskonto on
virus, meemi, joka tarttuu. Jotkut ovat kuitenkin immuuneja, uskonnottomassa ei
aiheudu reaktiota. Sen sijaan ateistissa uskontomeemi Enqvistin mukaan
aiheuttaa raivokkaan vastareaktion. Uskonnollisten kokemusten rinnastaminen
aivotoiminnan tasolla psykoosiin tai skitsofreniaan on mielenkiintoista
pohdittavaa kuten toisaalta myös näkemys uskonnosta ihmistä hyödyttävänä seikkana
evoluution tasolla.
Lopuksi Enqvist yrittää monen
mutkan kautta ottaa kantaa ja vastata ihmisiä vaivaavaan näkemykseen tai
kaipuuseen ”jonkun muun” olemassaolosta. Mysteerit ja piilotetut totuudet
tunnetusti kiehtovat ihmismieltä. Enqvist sen sijaan vannoo älyllisen
rehellisyyden nimiin: on katsottava ”avoimin silmin sitä, mikä varmasti tai
suurella todennäköisyydellä on olemassa”. J. M. Coetzeen johdattamana Enqvist
kuitenkin tulee siihen tulokseen, että ilman uskomuksia emme olisi
inhimillisiä. Hän myös väistää rationaalisuuden harhan todetessaan, että tiedon
lisäksi myös tunne on tärkeää. Lopulta Enqvistkin löytää elämälle merkityksen
rakkaudesta.
Kari Enqvist kertoo Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa
lukijalle hyvin henkilökohtaisella tasolla omia ja sukunsa vaiheita. Selväksi
käy myös Enqvistin tinkimätön tieteellisyys, uskonnottomuus ja harrastuneisuus
sekä populaarikulttuurin että kirjallisuuden saralla. Kokonaisuutena kirja
kuitenkin poukkoilee tasolta toiselle vaikuttaen paikoin hyvinkin hajanaiselta
ja nopeasti kokoon kursitulta kirjoituspinolta. Henkilökohtaisista pohdinnoista
löytyy heikkouksiensa ohella kuitenkin myös kirjan suola – Enqvist osaa olla
paikoin hykerryttävän suorasukainen ja virkistävän pisteliäs.
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijan numerossa 1/2010.
Kirja WSOY:n sivuilla
Kirja WSOY:n sivuilla