perjantai 15. tammikuuta 2010

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat


WSOY 2009
Kosmologi Kari Enqvistin uutuuskirjan nimi kalskahtaa raamatulliselta: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Muinaisten juutalaisten sukuhistorian sijaan Enqvist kuitenkin kertaa oman lähisukunsa vaiheita ja sairauksia, pohtii unohtamista ja minän murenemista muun muassa Alzheimerin taudin ja kuolemien kautta. Synkähköön aiheeseensa Enqvist liittää hämmentävillä hyppäyksillä aiheita aina atomipommin historiasta molekyylitason fysiikkaan, kirjallisuudesta kirkkokritiikkiin.

Kirjan osat on nimetty kuvaamaan tätä moneen suuntaan laajenevaa ajatuskokoelmaa: I Jumalan teot, II Molekyylitehtaan varjossa, III Meemi joka tarttuu, IV Uskomuksia. Ihmisen yhteys luontoon on Enqvistin mukaan syvä, aina Auringon ytimestä molekyylitasolle, ihmisyys taas puolestaan on yksityistä ja yleistä ilmetessään esimerkiksi kuolemassa ja vanhuudessa. Suurta synteesiä tästä kaikesta Enqvist ei lupaa vaan yrittää valaista omia uskomuksiaan apunaan luonnontiede. Oman asemansa Enqvist määrittelee lakonisesti: ”Olen uskonnoton.” Erilaisten katastrofien ja väkivaltaisuuksien luettelolla ja niihin ihmisten mielissä liitettyjen Jumalan tai fundamentalistien tekojen kautta Enqvist tulee hitchensiläiseen lopputulokseensa: ”Uskonto tappaa --. Uskonto on kaikki, mitä sen nimissä tehdään.” Ja vaikkei Japaniin toisen maailmansodan seurauksena pudotettuihin atomipommeihin uskonto liitykään, Enqvist kirjoittaa niistä sivukaupalla. Episodi jää laajuudessaan perustelematta, vaikka Enqvist näkeekin atomipommeissa ”salatun maailmankaikkeuden todellisen olemuksen” ja ”peilin, jota vasten ihmisen molekyylimuodon voi heijastaa.”

Tämä molekyylimuoto tulee esiin kirjan toisessa osassa, kun Enqvist hätkähdyttävällä tavalla vaihtaa kerronnan tasoja, kuten kirjoittaessaan vanhempiensa sairauksista ja välähdyksittäin sukunsa vaiheista. Fyysikon kovaan luonnontieteelliseen näkemykseen yhdistyy koskettava kertomus äidin sairauden etenemisestä. Äitinsä Alzheimerin taudin kautta Enqvist pohtii minuuden ja mielen rakennetta, jatkuvuutta ja haurastumista. Mitä elämästä jää jäljelle? Uskonnottomalle Enqvistille kuolema on edessä odottava tyhjyys, joka ei häntä pelota. Oman suvun murheiden ja sairauksien muistokirjoitus, kuten Enqvist tekstiään nimittää, palvelee muistutuksena elämään elämää niin, ettei sitä tarvitse katua. Uskonnolliset näkemykset ja selitykset Enqvist kuittaa täysin käsittämättömiksi niitä sen kummemmin pohdiskelematta.

Terävämpää pohdintaa ja kritiikkiäkin Enqvist esittää kirjan kolmannessa osassa käydessään kirkon ja laajemmin uskon kimppuun. Kirjoittaessaan ”On kummallista, että ihmiset, jotka kärkkäästi korostavat oman hengenelämänsä syvyyttä ja monimuotoisuutta ovat valmiita uskomaan, että moiset ulottuvuudet puuttuvat kokonaan uskonnottomilta” Enqvist tuo esiin oman ilmeisen kyllästymisensä ateismi- ja uskonnottomuuskeskustelun yksisilmäisiin tasoihin, joita erityisesti luterilaisen kirkon piispat harrastavat. Uskontoon ilmiönä Enqvist suhtautuu uteliaasti: mitä uskovan pään sisällä liikkuu? Vastaamaan hän käy ateistisen kirjallisuuden, logiikan ja tieteen avulla: Usko ei ole yliluonnollista, se tapahtuu ihmisen aivoissa. Usko ei ole rationaalinen oppijärjestelmä, kuten Enqvist riemastuksekseen kertoo piispa Huovisen todenneen (ja samalla vieneen pohjan teologialta!). Uskonto on virus, meemi, joka tarttuu. Jotkut ovat kuitenkin immuuneja, uskonnottomassa ei aiheudu reaktiota. Sen sijaan ateistissa uskontomeemi Enqvistin mukaan aiheuttaa raivokkaan vastareaktion. Uskonnollisten kokemusten rinnastaminen aivotoiminnan tasolla psykoosiin tai skitsofreniaan on mielenkiintoista pohdittavaa kuten toisaalta myös näkemys uskonnosta ihmistä hyödyttävänä seikkana evoluution tasolla.

Lopuksi Enqvist yrittää monen mutkan kautta ottaa kantaa ja vastata ihmisiä vaivaavaan näkemykseen tai kaipuuseen ”jonkun muun” olemassaolosta. Mysteerit ja piilotetut totuudet tunnetusti kiehtovat ihmismieltä. Enqvist sen sijaan vannoo älyllisen rehellisyyden nimiin: on katsottava ”avoimin silmin sitä, mikä varmasti tai suurella todennäköisyydellä on olemassa”. J. M. Coetzeen johdattamana Enqvist kuitenkin tulee siihen tulokseen, että ilman uskomuksia emme olisi inhimillisiä. Hän myös väistää rationaalisuuden harhan todetessaan, että tiedon lisäksi myös tunne on tärkeää. Lopulta Enqvistkin löytää elämälle merkityksen rakkaudesta.

Kari Enqvist kertoo Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoissa lukijalle hyvin henkilökohtaisella tasolla omia ja sukunsa vaiheita. Selväksi käy myös Enqvistin tinkimätön tieteellisyys, uskonnottomuus ja harrastuneisuus sekä populaarikulttuurin että kirjallisuuden saralla. Kokonaisuutena kirja kuitenkin poukkoilee tasolta toiselle vaikuttaen paikoin hyvinkin hajanaiselta ja nopeasti kokoon kursitulta kirjoituspinolta. Henkilökohtaisista pohdinnoista löytyy heikkouksiensa ohella kuitenkin myös kirjan suola – Enqvist osaa olla paikoin hykerryttävän suorasukainen ja virkistävän pisteliäs.

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijan numerossa 1/2010.
Kirja WSOY:n sivuilla