The Tragedy of Arthur by William Shakespeare

The first modern edition of his great lost play. With an Introduction and Notes by Arthur Phillips.  
 Randomhouse 2011

Romaani lähtee liikkeelle asetelmasta, jossa kirjailija Arthur Phillips kirjoittaa varsin omaleimaista johdantoa Shakespearen kauan kadoksissa olleeseen ja epäaidoksi epäiltyyn näytelmään. Romaani ei siis varsinaisesti ole romaani, vaan kuningas Arthurista kertovan näytelmän esipuhe.

Itse esipuhe on pitkälti Phillipsin kertomaa omaelämänkertaa, alkaen lapsuudesta Minnesotassa. Tärkeässä roolissa on hänen kaksoissiskonsa Dana sekä romanttiseen, joskin vilpilliseenkin ”taikojen tekemiseen” viehtynyt isä, niinikään nimeltään Arthur Phillips. Vähitellen avautuva perhetarina keskittyy kaksosten nuoruuteen, isän erikoisiin tempauksiin sekä Shakespearen monimutkaiseen merkitykseen perheen sisäisen dynamiikan osalta. Kirjailija Phillipsin tyyli on viehättävän muisteleva, avaa vähitellen tarinaa ja tapahtumia syvemmälle sisältäen myös hienovaraista joskin melankoliaan taipuvaa huumoria.

Isä ja Dana rakastavat Shakespearea, Arthur ei — ja hän kokee olevansa ulkopuolinen. Salattu 1900-luvun alun Shakespearen näytelmän painos ilmestyy tarinaan isän hyllystä. Tämä Tragedy of Arthur on ainoa, josta Arthur yllätyksekseen pitää. Myöhemmin Dana kääntyy kouluaikoinaan antishakespearelaiseksi ja yrittää todistaa kaikin keinoin, että Shakespeare ei kirjoittanut näytelmiään, vaan kirjoittajina oli kaksi muuta miestä ja kehittää tästä lopulta kuvitteellisen kilpailuasetelman, joka liittää toisen näistä kirjoittajista oman sukunsa tarinaan, salaisuus, joka odottaa paljastumistaan. Koko tämä episodi on yritystä kostaa isälle tämän epäonnistumiset, vankila-ajat, eli poissaolon Danan (ja Arthurin) elämästä.

Tarinassa olennaista on nimenomaan tarinoiden kertominen, totuus, sepitteen suhde oikeaan elämään, tarinoiden tuoma nautinto lukijalle. Tämä kaikki on kiedottu Phillipsin perhetarinaan, Shakespearen näytelmiin ja henkilöön, näiden omituisiin keskinäisiin (tosiin vai fiktiivisiin?) yhtymäkohtiin. Isän rooli illuusioiden keksijänä ja ylläpitäjänä, mestarillisena tarinankertojana vai epäonnistuneena isänä ja huijarina, on tarinassa keskeistä, kuten myös kaksosten keskinäinen suhde, saumaton yhteys, jota Arthur erityisesti kaipaa ja etsii, muttei löydä muualta kuin siskostaan.

Välillä kirjailija Phillips hyppää alkuperäiseen tarkoitukseensa ja kertoo jotain itse Arthur-näytelmästä, mutta palaa pian taas perhetarinansa pariin. Kertomus etenee ajassa, käy läpi muutaman kohdan opiskeluaikoja, työelämää, Arthurin vaeltelua Euroopassa ja lopulta asettumista Prahaan vaimon ja kaksospoikien kanssa. Tarina loikkaa lähelle nykyaikaa, kun pitkän pohjustuksen jälkeen taas vankilassa oleva isä paljastaa vanhan tallelokeron sijainnin, josta lopulta paljastuu 1500-luvun lopun kirja, Shakespearen ennen tuntematon Arthur-näytelmä.

Shakespeare ja suhde isään ovat tarinan keskeisiä elementtejä - kaikki pyörii näiden ympärillä, muu elämä on ikään kuin sivuosassa, vaikka siitä kerrotaan mielenkiintoisestikin. Tarina vie mukanaan, on koskettavakin kuvatessaan Arthurin kaipausta ja pettymyksiä, suhdetta siskoon ja rakastumista samaan naiseen siskon kanssa.

Häilyminen toivon ja epätoivon, uskon ja epäuskon, luottamuksen ja pettymyksen välillä kuvaa niin Arthurin ja hänen isänsä suhdetta kuin myös Arthur-näytelmän aitouden selvittämisprosessia. Välillä esiin tuotu sekä Danan että Arthurin jonkinasteiset kaksisuuntaiset mielialahäiriöt tai masennusalttiudet kuvastavat tätä kaksijakoista suhdetta myös. Kirjailija Phillips kuvaa pitkällisesti neuvotteluja kustantajan kanssa näytelmän julkaisemiseksi ja sen autentisaatioprosessia. Arthur on alkanut uskoa näytelmän — ja isänsä rakkauden — aitouteen, mutta isän kuoltua vähän aikaa vankilasta vapautumisensa jälkeen, Arthur löytää isän kirjoittaman muistilapun, joka taas romuttaa kaiken uskon sekä isään että näytelmään.

Romaanissa on välillä mukana kuvia ja sähköposteja, ikään kuin osoitukseksi itse esipuheen eli romaanin aitoudesta. Välillä kirjailija puhuu lukijalle suoraan, kehottaa katsomaan Googlesta, jos ei muuten usko. Nämä kohdat välillä pudottavat lukijaa tarinasta, mutta ovat varmaankin tyylikeino tämän kirjoitustavan, omalaatuisen muistelman, tunnustuksen ja esipuheen sekoituksessa, jolla on tarkoitus tuoda autenttisuutta tarinaan. Mutta myös ehkä leikitellä tarinan eri tasoilla, kuten koko romaani tekee, mistä myös sen viehätys syntyy, itse tarinan ohella.

Romaanin/esipuheen loppuratkaisu oli jotenkin epätyydyttävä. Näytelmän aitous/epäaitous jäi ratkaisematta, mikä ei sinänsä tarinan kannalta ehkä ole olennaista. Mutta henkilöiden tasolla lopetus ei ihan vakuuttanut. Arthurin ja Danan tyttöystävän Petran välinen suhde paljastuu Danalle, Petra on raskaana Arthurille, naiset — mukaan lukien kaksosten äiti — järjestävät rangaistuksen Arthurille: hän ei saa vuoteen olla missään yhteydessä kehenkään heistä ja hänen on annettava julkaista näytelmä (mistä Arthur oli jo vetäytymässä).  Tämä loppukohtaus Shakespeare-viittauksineen on jokseenkin outo ja epäuskottava muuten mukaansatempaavassa ja mielenkiintoisesti etenevässä tarinassa.

Tämä kaikki on siis niin kutsuttu esipuhe näytelmään, jonka aitoutta Artur siis ei usko, tunnustus, anteeksipyyntö, puolustuspuhe. Sitten alkaa itse näytelmä, The Tragedy of Arthur, lyhennelmällä näytelmän sisällöstä, jonka on kirjoittanut professori Ronald Verre. Viisinäytöksistä näytelmää on alaviitteillä kommentoinut sekä kirjailija Phillips että professori Verre, kommentoiden lähinnä sanastoa, mutta välillä myös näytelmän sisältöä: Arthur löytää viittauksia omaan ja isänsä elämään täten todistaen näytelmän isänsä tekemäksi väärennökseksi, kun taas Verre kommentoi päinvastoin, löytäen aitouden todistavia seikkoja.

Itse näytelmä sijoittuu varhaiskeskiajan Britanniaan, jossa kruunun perinyt Arthur taistelee valtakunnastaan, kruununperimys on epäselvää ja vastustajat petollisia. Näytelmä päättyy Arthurin kuolemaan taistelussa, mutta sota loppuu ja Britannia saa uuden kuninkaan.

Tarinana The Tragedy of Arthurin esipuhe oli mielenkiintoinen, leikitteli taitavasti tarinoilla ja spekulaatioilla, henkilöhahmot olivat uskottavia ja moniulotteisia. Ainoastaan loppukohtaus, tarinan ratkaisu, tuntui henkilöiden osalta jotenkin lattealta ja rakennetulta. Itse näytelmä ei herättänyt erityistä innostusta, tosin alaviitteet toivat sen paremmin yhteyteen itse tarinan eli esipuheen kanssa niiltä osin, kun kyse oli näytelmän aitoudesta. Kokonaisuudessaan hyvin rakennettu, monitasoinen tarina, loppunotkahduksesta huolimatta. Itse uppouduin näytelmän ympärille rakennettuun tarinaan niin, ettei näytelmän sisältö enää herättänyt kiinnostusta. Mutta kokonaisuuden kannalta on toki perusteltua, että näytelmän teksti on mukana romaanissa, siitä näytelmästähän lopulta kaikessa on kyse: Kuningas Arthurin kovasta kohtalosta, tragediasta. Mutta myös kirjailija Arthur Phillipsin elämän tragediasta.

 

Carlo Panella: Islamin musta kirja

Carlo Panella: Islamin musta kirja. 1914-2006: sorto, fundamentalismi, terrori. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY 2009. 

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi 

Italialainen journalisti Carlo Panella on kirjoittanut hämmentävän kirjan. Italiassa vuonna 2006 julkaistun teoksen alkukielinen otsikko on Il libro nero dei regimi islamici. 1914-2006: oppressione, fondamentalismo, terrore. Suomennoksen Islamin musta kirja jättää huomioimatta alkukielen painotuksen islamilaisiin hallintoihin. Alaotsikon  määritelmät sorto, fundamentalismi, terrori, tuovat puolestaan kirjoittajan valitseman linjan selkeästi esiin. Lukijalle tulee silti yllätyksenä kirjan asenteellisuus, jota Panella ei edes yritä tasapainottaa muiden näkökulmien avulla.

Panella käy kiinni massiiviseen aiheeseensa lennokkaasti suoraan vuoden 1914 marraskuun kosteista osmanniarmeijan kasarmeista ilman minkäänlaista esipuhetta tai taustaselvitystä aiheestaan. Runsas 400 sivua lainauksineen, puutteellisine lähdeviitteineen lisänään liitteitä, islamilaista ja juutalaista terminologiaa, henkilöhakemisto, joka on oudosti tehty, sekä lista liitoista ja järjestöistä olisi kaivannut kunnollisen esipuheen aiheen määrittelystä ja rajauksesta sekä käytettyjen käsitteiden määritelmät ja niiden käsittelyn. Kunnollinen sisällysluettelo pelkkien 9 pääotsikon sijaan olisi myös auttanut hahmottamaan, mistä kirjassa on kyse tai edes mitä aiheita siinä käsitellään. Kirjan ensimmäinen kappale kuitenkin summaa Panellan lähtökohdan ja loppupäätelmät sekä kertoo kirjan sisällön:

”Oli hämärä ja kostea marraskuinen päivä lähes sata vuotta sitten, kun sadattuhannet arabit uskoivat tietävänsä, keitä ottaa kivääriensä tähtäimeen. He tekivät virheet. Ja saman virheen he tekivät myös myöhemmin. Sitä he ovat toistaneet loputtomiin.”

Harharetkellä Lähi-idässä

Panella yrittää antaa kokonaiskuvan itse määrittelemästään aikajaksosta 1914-2006 mielivaltaisella otoksella islamilaisiksi määrittelemistään maista taustallaan kolonialismin, maailmansotien ja kylmän sodan historia ideologioineen ja öljykriiseineen. Lukija jää kuitenkin täysin loputtomien yksityiskohtien armoille, harhailemaan kirjoittajan kanssa näennäisesti kronologisesti etenevään tapahtuma- ja nimiviidakkoon, hyppimään Pohjois-Afrikasta Lähi-itään, Irakista Yhdysvaltoihin, Saudi-Arabiasta Intiaan tuona vajaan sadan vuoden aikajaksolla. Kaikesta kaaoksesta hahmottuu kuitenkin muutama päälinja, jota Panella kuljettaa mukana kirjan eri kohdissa, tosin hajotettuna vuosien mukaan etenevään kerrontaan. Israelin ja Palestiinan välinen loputon kriisi saa paljon painoarvoa, mistä johtunee toinen, läpi kirjan kulkeva teema: islamiin Panellan mukaan sisäänrakennettu juutalaisvastaisuus. Jälkimmäinen teema tuntuu olevan Panellalle suoranainen pakkomielle. Kiihkeässä antisemitismin ja antisionismin vastustuksessaan hän siirtyy selvästi antimuslimi- ja anti-islam-kannalle.

Asenne ei tule yllätyksenä, jos katsoo millaisia kirjoja Panella on julkaissut viime vuosina: Piccolo atlante del jihad. Le radici del fondamentalismo islamico. (Pieni atlas jihadista. Islamilaisen fundamentalismin juuret. Ilm. Italiassa 2002, ei suomennettu.), Il "complotto ebraico". L'antisemitismo islamico da Maometto a Bin Laden. (”Juutalainen salajuoni”. Islamilainen antisemitismi Muhammedista Bin Ladeniin. Ilm. Italiassa 2005, ei suomennettu), Fascismo islamico. (Islamilainen fasismi. Ilm. Italiassa 2007, ei suomennettu), Non è lo stesso Dio, non è lo stesso uomo. Bibbia e Corano a confronto. (Ei ole sama Jumala, ei ole sama ihminen. Raamattu ja Koraani vastakkain. Ilm. Italiassa 2009, ei suomennettu.) Aiheeseensa perehtymättömyydestä Panellaa ei voi syyttää, mutta Islamin mustan kirjan lukijan olisi lupa odottaa asiantuntevaa käsittelyä, jossa eri näkökulmat ja tulkinnat tuotaisiin esiin, niitä punnittaisiin pyrkien puolueettomuuteen ja lopuksi annettaisiin lähteisiin nojaten perusteltu käsittely ja aiheen merkityksen pohdinta.

Panella ei tähän kykene tai ei halua tehdä näin, vaan ottaa tietoisesti puolueellisen ja asenteellisen lähestymistavan aiheisiinsa. Hyvän journalismin ja historiantutkimuksen etiikasta poiketen hän myös antaa selviä moraalisiakin tuomioita historian tapahtumien kulusta, mikä on vähintäänkin erikoista. Useissa kohdissa Panella katsoo, että yleisesti hyväksytyt käsitykset historian kulusta ovat vääriä tai että todellisuudessa merkittäviin tapahtumiin ei ole kiinnitetty huomiota tai asioiden oikeaa laitaa ei ole ymmärretty. Esittäessään poikkeavia näkemyksiä hän ei kuitenkaan anna vakuuttavia viitteitä, alkuperäislähteitä ei ole juuri lainkaan, väitteidensä tueksi, joten väistämättä nämä uudet historiantulkinnat jäävät vaille todistusvoimaa, eikä niitä siten voi edes arvioida. Panella kirjoittaa sivulla 64:

 ”Moni historioitsija toistaa kulunutta käsitystä --, jonka mukaan Versailles’ssa tehdyt päätökset syvensivät Lähi-idän kriisiä. Tämän itsestäänselvyytenä pidetyn käsityksen taustalla on kuitenkin arviointivirhe: on jätetty huomiotta se,  miten suuresti takapajuisuus väritti arabien poliittista ajattelua vuodesta 1914 eteenpäin. On sivuutettu se, että arabien kansallismieliset voimat alkoivat muotoutua vasta Versailles’n jälkeen ja että Lähi-itää vuodesta 1918 meidän päiviimme asti ravistelleiden suurimpien sotien, myös sisällissotien, syynä eivät ole olleet rajakiistat tai etniset jännitteet, vaan pohjimmiltaan ideologis-uskonnolliset vaikuttimet.”

Voittajat ja häviäjät

Kirjasta puuttuu analyysi lähes kokonaan, tapahtumia listataan paikoin puuduttavalla pikkutarkkuudella höysteenään asenteelliset kommentit ja heitot historiantutkimuksen virheellisyydestä. Kolonialismin perintö ja siirtomaahallintojen vastustus valintojen ja liittolaisuuksien taustalla ohitetaan lähes täysin. Panella korostaa olettamaansa muslimien antisemitismiä ja nostaa sen keskiöön kertoessaan vuolaasti joidenkin muslimimaiden ja natsi-Saksan välisistä suhteista, joista hän kirjoittaa sivulla 95:

 ”Nämä suhteet ovat aina olleet tiedossa, mutta niitä on usein vääristelty. Ne kehittyivät toisen maailmansodan kuluessa, jolloin suurmufti, koko palestiinalaisjohto ja monet muut arabijohtajat astuivat muodolliseen liittosuhteeseen natsi-fasismin kanssa. Marxilaispainotteinen historiankirjoitus on perinteisesti selittänyt arkaluonteisen liiton arabien, natsien ja fasistien välillä reaalipolitiikalla: sen mukaan palestiinalaiset ja arabinationalistit liittoutuivat Iso-Britannian vihollisten kanssa voidakseen tehostaa brittikolonialismin vastaista taisteluaan. Tämä tulkinta vaikuttaa kovin yksioikoiselta. -- on perusteltua uskoa, että -- päätökseen vaikutti myös ja ennen kaikkea syvä ideologinen hengenheimolaisuus natsi-fasismin kanssa.”

Väitteiden taustalle Panella ei esitä vakuuttavia perusteluja, muuta kuin ”perustellun uskomuksen”. Muodollinen liittosuhde, josta hän itsekin puhuu, saa näin suhteettomat ideologiset mittakaavat. Mitähän Panella sanoisi meidän suomalaisten vaalimasta rinnakkaissotakäsityksestä?

Perustavanlaatuinen ongelma Panellan kirjassa on, ettei hän näe arabi- tai muslimimaita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kykenevinä maina muiden joukossa päättämään omista asioistaan, vaan syyttää näitä vääristä valinnoista, kuten natsismista, fasismista, kommunismista, tai valintojen puutteesta kuten olemattomasta nationalismista. Hän asettaa vastakkain arabi- ja muslimimaat, jotka valitsivat natsismin, terrorismin, diktatuurin, jihadin, häviäjäpuolen maailmasodissa ja Israelin (ja länsimaat), jotka ymmärsivät valita demokratian ja voittajapuolen. Voittajat kirjoittavat historian, ja hävinneet saavat syyttää itseään, on Panellan viesti.

Kadonneita käsitteitä etsimässä

Panella ei myöskään vaivaudu avaamaan käsitteitä, joita hän käyttää paljon ja rankasti yleistäen, kuten muslimi ja arabi. Termit eivät ole synonyymejä ja sisältävät valtavan kirjon erilaisia merkityksiä. Tämä pieni esimerkki osoittaa Panellan kyvyttömyyden lukea herkkyydellä tutkimuskohdettaan, mikä antaisi avaimia monipuolisempaan käsittelyyn. Siksi teos jää ulkokohtaiseksi asioiden luetteloiksi ja mielenkiintoisetkin teemat ja tapahtumat jäävät asenteellisen vyörytyksen jalkoihin. Paikoin Panella osoittaa jopa rasistisia käsityksiä, kuten sivuilla 202-203:

”Kun tämän päivän mediassa ja poliittisissa analyyseissa käsitellään väkivallan ja terrorismin kehitystä arabialais-islamilaisissa yhteiskunnissa, on tapana esittää reaktiivisia teorioita. Silti olisi syytä jo edellä esitetynkin perusteella väittää, ettei kyseessä ollut kolonialistiseen väkivaltaan reagoinut väkivalta, vaan pikemminkin jonkinlainen sisäänrakennettu aggressiivisuus, joka kuuluu oleellisena osana arabialais-islamilaiseen sosiaaliseen ja kansalliseen kudelmaan. Tämä raaka, atavistinen, heimoperinteen mukainen väkivalta niveltyy yhä tänäkin päivänä näiden yhteiskuntien rakenteisiin ja saa sytykkeitä jihadista, joka on nykyajan islamilaisen terrorismin suuri kätilö.”

Historia ei ole kaunis ja yhtenäinen kertomus menneistä tapahtumista ja suurista teoista. Sota, väkivalta ja kärsimys leimaavat ihmiskunnan historiaa. Uskonnon ja muiden ideologioiden nimissä tehdyt karmeudet eivät anna kaunista todistusta meistä ihmisistä lajina. Yhden uskonnon edustajien leimaaminen yksipuolisesti pahoiksi ei kuitenkaan ole rakentavaa eikä tottakaan. Vääryyksiä ei tule peitellä, mutta yleistäminen, yhden koko mittakaavassa marginaalisen ilmiön nostaminen keskiöön ja sen avulla kaiken selittäminen ei ole oikea tapa tehdä tutkimusta. Carlo Panella on kirjoittanut asenteellisen ja sekavan kirjan, jonka viesti on vihainen. Omituisine mielipiteineen, joita hän ei kykene kunnollisesti perustelemaan, Panella jää auttamatta marginaaliin käsityksineen historian kulusta.

Kirjoitus on julkaistu Humanistin numerossa 4/2010. 
Kirja WSOY:n sivuilla

Roberto Saviano: Vieni via con me

Feltrinelli 2011

Esipuheessa Saviano selvittää kirjan taustaa, samannimistä televisio-ohjelmaa, johon kirja perustuu. Vastoin kaikkia odotuksia ohjelma sai useita miljoonia katsojia sekä televisiossa että verkossa. Savianon ja Fabio Fazion ohjelmassa kerrottiin erilaisesta Italiasta. Erityisesti tarkoituksena oli  näyttää kuinka etelän ongelmaksi usein sulkeistettu mafia vaikuttaa myös Pohjois-Italiassa ja kuinka sillä on lonkerot muuallekin Eurooppaan. Kantavana ajatuksena on, että asioihin voi vaikuttaa kertomalla niistä, tekemällä niistä näkyviä; jokaisen panosta tarvitaan, että muutos on mahdollinen.

1. Vannon

Lyhyt luku, jossa Saviano kertoo Italian yhdistymisen (1861) aatteista, kuinka se sama idea auttaa tässä päivässä Italiaa pääsemään eteenpäin. Yhtenäisyys ei ole Savianon mukaan taakka, kuten Pohjois-Italian Lega muiden muassa väittää. Historiassa on vahva yhteys nykypäivään. Savianon oman suvun historia pilkahtaa välillä esiin, henkilökohtainen ote, kuten esipuheessakin.

2. Mustamaalaus

Saviano käsittelee mustamaalausta yhtenä sensuurin muotona, keinona, jolla vaiennetaan ja delegitimoidaan erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden vastustajat ja arvostelijat. Luvussa kerrotaan mustamaalauksen tekniikasta ja otetaan esimerkkejä, erityisesti Giovanni Falconen ura ja kohtalo käsitellään tästä näkökulmasta. Vain kuolemalla voi osoittaa olleensa oikeassa.

3. ’ndrangheta pohjoisessa

Selvittää mafian ja ’ndranghetan toimintaperiaatteita, hierarkkisuutta, rituaaleja ja päämafiosojen ankeaa elämää bunkkereissa. Omakohtaisuutta tuovat Savianon omat käynnit joissain näistä bunkkereista. Saviano osoittaa, kuinka mafia on soluttautunut Pohjois-Italiaan, erityisesti Lombardiaan ja millaisia kytköksiä sillä on siellä. Saviano haluaa korostaa, että mafia ei ole vain joku kaukainen köyhän  Etelä-Italian ongelma vaan on läsnä ja koskee jokaista. Saviano nostaa henkilökohtaisen vastustuksen ja vastuun tässäkin esiin; kun tiedät ja kerrot, samalla myös toimit ja muutat asioita.

4. Piero ja Mina

Vähän irralliselta tuntuva luku, Pieron ja Minan rakkaustarina tosielämästä. Piero kärsi vuosikymmeniä lihasrappeumataudista ja taisteli lopulta oikeudestaan irrottaa hengissä pitävät letkut. Tästä johtuen hänelle ei voitu järjestää katolisia hautajaisia, koska hänen katsottiin tappaneen itsensä. Saviano huomauttaa, että kaikenlaisille murhaajille, diktaattoreille ja mafiosoille kyllä järjestetään katoliset hautajaiset, muttei ihmiselle, joka ei halua enää kärsiä.

5. Jätteet ja myrkyt: myrkyllinen vuori

Hurjaa tekstiä jätebisneksestä, joka jälleen kerran kietoutuu mafian, camorran, tapaan tehdä voittoa asialla kuin asialla. Myös poliitikkojen vastuuttomuus ja Berlusconikin saavat osansa. Ympäristön myrkyttyminen, kaatopaikkojen ylikuormittuminen, laiton jätteiden dumppaaminen, tämä kaikki tulee esiin erittäin ikävinä tosiasioina. Osittain samaa juttua kuin Gomorrassa, mutta koska jäteongelma on jatkuvasti ajankohtainen, luku puolustaa paikkaansa ja on yksi kiinnostavimmista.

6. Etelän ihmeellinen kyvykkyys

Saviano kertoo tarinan papista, joka rohkeasti ja sitkeästi vastusti paikallisen mafiasuvun valtaa tekemällä mafian omistamasta talosta vammaisten keskuksen. Vaikeuksista ja vastuksista huolimatta hän onnistui vuosien saatossa. Saviano kertoo tarinan kannustuksena, todisteena siitä, että asioita voi muuttaa, mafiaa voi vastustaa ja jäädä henkiin. Jos talo voidaan vallata takaisin yhteisön käyttöön, myös yhteiskunta voidaan vallata takaisin rikollisten käsistä.

7. L’Aquilan maanjäristys

Saviano ottaa L’Aquilan tapahtumat esimerkiksi siitä, kuinka maanjäristyksiin on varauduttu huonosti Italiassa, kuinka taloja rakennetaan vastoin määräyksiä, kiertäen sääntöjä vain säästön takia. Luonnonkatastrofien uhrit ovat myös ihmisten laiminlyöntien uhreja. Saviano ottaa symboliksi L’Aquilan opiskelija-asuntolan, joka mureni lähes täysin rakennusvirheiden takia. Saviano toivoo, että näitä samoja, kaikkia italialaisia koskettavia tragedioita ei aina elettäisi kuin ensimmäistä kertaa, vaan että jotain opittaisiin ja voitaisiin näin tehdä paremmin. Inhimillinen näkökulma tähänkin teemaan tulee yksittäisten ihmisten kertomusten kautta.

8. Myyty demokratia ja perustuslain höyrylaiva

Saviano perää Italian perustuslain hengen ja kirjaimen toteuttamista, jokaisen vastuuta osallistua. Politiikan tulisi olla perusarvoja kunnioittavaa ja edistävää, ei palvelusten vaihtokauppaa. Saviano selvittää myös mafian yhteyksiä politiikkaan ja organisoitua äänten myymistä vaaleissa. Saviano kirjoittaa sanojen ja kertomusten voimasta, lukijoiden ja kuuntelijoiden voimasta, mahdollisuudesta oikeasti muuttaa asioita.

Savianolle tyypillisesti henkilökohtaiset kokemukset, yksittäisten ihmisten tarinat ja yleinen taso nivoutuvat yhteen tavalla, joka jää mieleen. Teksti vetää mukaan ja herättää ajattelemaan. Italia on hyvä vertauskohta myös Suomelle, vaikka meno onkin erilaista. Saviano jatkaa mafian glorifikaation purkamista ansiokkaasti, mutta tuo esiin myös muita tarinoita ja näkökulmia Italiaan. Saviano ei siis kerro vain mafiasta, vaan myös muista Italian ei niin kauniista puolista. Historian ottaminen mukaan kerrontaan, sen nivominen niin helposti nykypäivään, on Savianollekin tyypillistä. Historia elää nykypäivässä, kun vain sitä osaa katsoa. Kirjasta muodostui kokonaisuus, vaikka luvut sinänsä olivat aiheiltaan aika erilaisia. Mielenkiintoisia näkökulmia.

WSOY on julkaissut kirjan vuonna 2012 nimellä Järistyksen jälkeen. Tositarinoita Berlusconin Italiasta.