Esko Valtaojan tuorein kirja on vaatimattomasti
nimetty Kaiken käsikirjaksi. Vain
mittavan tietomäärän omaava ihminen, joka ei kuitenkaan liialla vakavuudella
suhtaudu itseensä ja maailmankaikkeuteen, voi antaa parinsadan sivun kirjalle
moisen suuruudenhullun nimen.
Kirjan aluksi Valtaoja käy suoraan
todellisuuden kimppuun. Valtaoja
yhdistää herkullisesti tieteelliset ja filosofiset pohdinnat kirjallisuuteen ja
arkikokemukseen. Kun alkaa pohtia Valtaojan johdattamana, on huikeaa
tajuta, miten rajallinen on lopulta meidän ihmisten havainnoima todellisuus –
vain pieni osa siitä ilmenee aisteillemme ja sekin tulkittuna ja suodatettuna.
Valtaojan tietomäärää ei voi kuin ihmetellä.
Hän hyppelee sujuvasti tieteen, historian, kirjallisuuden ja
populaarikulttuurin mättäiltä toiselle vajoamatta kuitenkaan sekavuuden suohon.
Valtaoja onkin itse paraatiesimerkki ihmisen evoluution myötä saavuttamasta
tiedon käsittelyn ja jäsentelyn taidosta. Mieleen jää muhimaan maailman
kuvauksen tasojen moninaisuus ja lopulta kaunis yksinkertaisuus (tietyllä
tasolla, ei sillä kvanttitasolla, joka Valtaojan mukaan hajoaa
monimutkaisuuteen). Vaikka ei kykenisi ymmärtämään fysiikan kaavoja ja
lainalaisuuksia, voi nauttia Valtaojan kuvauksesta niistä. Valtaoja jos joku osaa tieteen popularisoinnin!
Kirja etenee loogisesti kaiken alusta elämän
syntyyn maapallolla ja sitä kautta ihmisen lajikummallisuuksiin viimeisempänä
henki. Kaikki teemat tulevat jollain tasolla käsitellyiksi. Mielenkiintoista
oli Valtaojan anekdootti tieteen historiasta: universumin alun miettimistä
välteltiin, kun ei keksitty muuta kuin kristinuskolta haiskahtavia teorioita. Valtaoja
toteaa viisaasti: " …
kannattaa myös muistaa, että tieteen tehtävä on etsiä selityksiä
ilmiöille, eikä siinä sinänsä ole mitään erityisen uskonnotonta tai
uskonnollista."
On huikea ajatus, että katsomalla
tähtitaivaalle näemme universumin menneisyyteen. Jännittävää on myös se, että
Valtaojan sanoin alkuräjähdyksen aivan alkuhetkistä meillä ei ole mitään
tietoa, ei ole havaintoja eikä yleisesti hyväksyttyjä teorioita:
suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka sanovat eri asioita. "Tiedollamme
on rajansa, ainakin toistaiseksi", kirjoittaa Valtaoja, ilmeisen
optimistisena siitä, että jonakin päivänä voimme tietää tarkemmin, esittää edes
oppineemman arvauksen.
Valtaoja ei edeltäjiensä tavoin kainostele
uskonnollisten näkemysten käsittelemistä kosmologian yhteydessä. Toisaalta se
tuntuu oudolta – miksi vaivautua ottamaan kantaa, kun tiede jo selittää (lähes)
kaiken universumin synnystä eikä kaipaa yliluonnollisia selityksiä sen
toistaiseksi selittämättömän osan pohtimiseen. Tieteen tehtävähän on nimenomaan
selittää tieteellisesti nämä asiat. Toisaalta taas on kulttuurihistoriallisesti
ja uskontotieteellisesti mielenkiintoista lukea erilaisista uskonnollisistakin
käsityksistä, kuten tässä maailmankaikkeuden synnystä. Valtaojalla itsellään on
pitkä perinne tieteen ja uskonnon välisistä keskusteluista, kuten hän itsekin
aiemmin kirjassa mainitsee. Ilman Shivan tanssiakin Valtaojan kertomus maailmankaikkeuden
alusta on kaunis ja kiehtova, mieleen syntyy kuvia. Vaikka kosminen historia
näyttää olevan täynnä "hilkulla olemisen" hetkiä, että kaikki olisi
voinut helposti mennä toisinkin, Valtaojan kertomus tuntuu aivan
johdonmukaiselta.
Emme tiedä lopulta miksi aikojen alussa
maailmankaikkeus käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, tiedämme kuitenkin, että niin
vain kävi: "Just So", Valtaojan siteeraaman Kiplingin sanoin.
Miksi-kysymykset ovat ihmisen hellittämättömän uteliaisuuden – varmaan sekin
joku evolutiivinen selviämisominaisuus alunperin – aikaansaannosta. Universumi
on ehkä kylmä ja tyhjänpuoleinen eikä vastaa, kun sinne huutaa. Ei se silti
aiheuta mitään kylmyyttä ja tyhjyyttä pään sisälle, kuten usein kuulee
väitettävän. Ihmisen elämän merkitys ei löydy tähtien takaa vaan omien korvien
välistä.
Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Tuntuu
todella erikoiselta, että vastaus olisi kyllä. Tähän tulokseen Valtaojakin
tulee, käsittääkseni: " Maa näyttää olevan tuiki tavallinen planeetta ja
Aurinko tuiki tavallinen tähti … maapallon elämänkin voi siis olettaa olevan
tuiki tavallinen esimerkki." Miten simppelisti sanottu. Elämä taas on
jatkuvan monimutkaistumisen tuotos, osa "kosmoksen luonnollista
kehitystä." Ja kaikella elämällä on yhteinen kemia. Sattuma, yllättävän
järjestyksen nouseminen kaaoksesta, luonnonvalinta; siinä se. Valtaoja on
tiivistämisen mestari.
Sitten Valtaoja kirjoittaa: " …
yksisilmäinen ja jälkiviisas on näkemys evoluutiosta keinona, jonka päämääränä
on saada ihminen aikaiseksi." Eli siis evoluution päämääräksi ei voi
ajatella ihmisen kehittymistä – tämä lienee ihan selvää. Mutta eikö Valtaoja
juuri edellisen luvun lopuksi kirjoittanut aivan päinvastaista, vaikkakin
kosmisessa mitakaavassa? "… epäilen, että maailmankaikkeudella on tarkoituksensa
… tuottaa tänne eläviä olentoja, jotka pystyvät olemaan tietoisia
maailmankaikkeudesta. … huipentua elämään ja tietoisuuteen … "
Eikö tämä nyt juuri tarkoita sitä, että
kehityksen oli kehityttävä suuntaan, jossa yhtenä tarkoituksena oli tietoisen
elämän eli ihmisen kehittyminen? Elämän synty ylipäätään saattaa olla
vääjäämätöntä tässä universumissa, kuten Valtaojakin kirjoittaa, mutta että
elämä maapallolla väistämättä kehittyisi ihmisen suuntaan? Ei tunnu
vakuuttavalta.
Ihmislajinkin historia on äärimmäisen
mielenkiintoista luettavaa, ja Valtaoja taasen tiivistää tämänkin aiheen
kätevästi ja havainnollisesti. Se fakta, että me kaikki ihmiset olemme
todellakin vain noin parin sadan naisen jälkeläisiä, on päätähuimaava. Kuinka
täpärällä taaskin oli elämän, tällä kertaa ihmisen, selviytyminen. Jos edes
tämän vähän tiedonmurun onnistuu pitämään mukanaan, vie se tehokkaasti pohjan
kaikilta epäilyttäviltä tulkinnoilta ihmisten erilaisuudelta. Aivojen koon
kasvu, puhekyky, symbolisen ajattelun taito – tämä kaikki johti lopulta
kulttuurievoluutioon, mikä väistämättä erottaa ihmisen muista lajeista.
"Ihmisen tarina on vasta alussa, ei lopussa", kirjoittaa Valtaoja.
Kieltämättä ihan tarpeellinen muistutus, että ei voi ajatella, että evoluutio
olisi nyt valmis ihmisen kohdalla.
"Koko maailmanhistorian voi nähdä tarinana
siitä, kuinka kulttuurievoluutio koetti muokata biologisen evoluution sille
antamaa materiaalia", Valtaoja summaa historian kulkua. Varsinainen
hyppäys pois luonnon armoilla elämisestä muutti lopulta historian kulun.
Sopeutujista tuli muokkaajia maanviljelyksen aloittamisen myötä. "Jos minä
halusin jotain lisää, se oli sinulta pois; jos me halusimme lisää, se oli
naapuriheimolta tai -kansalta pois. Ja siinäpä koko maailmanhistorian punainen
lanka oikeastaan olikin." Tieteen ja teknologian kehittyminen ja sitä
myötä teollinen vallankumous on se neljäs mullistus, minkä Valtaoja listaa.
Valtaojan näkemys, että se perinteinen historia
ei ole hänen, minun tai sinun historiaasi, koska historia ja vallanpitäjät
eivät ole piitanneet tavallisesta ihmisestä, on jollain tavalla outo. Toki
vanha kunnon suurmieshistoria jättää kertomatta sumeilematta ensinnäkin puolen
ihmiskunnan asioista, siis naisten, mutta myös ns. tavallisen kansan historia
on ollut unohduksissa pitkään. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin tehty hyvin
paljon mittavaa tutkimusta naisten, lasten ja niiden muiden tavallisten
ihmisten elämästä, ei vain voittajien historiasta, vaan niiden hävinneidenkin,
jotka muodostavat lopulta sen suuren historian kertomuksen monine polkuineen.
Luku oikeasta ja väärästä ei ole terävintä
Valtaojaa, laimeaa Rawlsiin päättyvää ohuehkoa pohdintaa. Moraalin kehityksen
ja alkuperän käsittely onnistuu luvun alussa paremmin, ja esimerkit ihmisten
yhteistoiminnasta verrattuna apinoihin ovat valaisevia. Moraalin luonnollinen
alkuperä ihmisen kehityksen tuloksena on niin luonnollinen ajatus, että siinä
ei ole mitään ihmeellistä. Universaaleja totuuksia ei oikean ja väärän sekä
parhaan yhteiskuntamallin suhteen voine olla; humanistiset ja
yhteiskuntatieteet eivät ole eksakteja luonnontieteitä, kuten Valtaojakin huomauttaa.
Kenties siksi Valtaoja on hieman tuuliajolla tässä luvussa, kun kovia faktoja
ei ole saatavilla?
Matematiikalla on aina hyvä lähteä liikkeelle,
ajattelee luonnontieteilijä, ja niinpä Valtaojakin täräyttää numeroita
faktoiksi lähtiessään käsittelemään uskontoa. Ja näinhän se on: miten kaikki
maailman uskonnot voisivat olla yhtä aikaa niitä ainoita oikeita? Joko kaikki
ovat oikeassa siten, että takana on sama jumala tai sitten kaikki uskonnot ovat
vain ihmisten keksintöä. Mielenkiintoinen ajatuskulku on Valtaojan esittämä
näkemys, että uskonto edelsi jumalia. Tässä saattaisi kaivata jonkinlaista
uskonto-käsitteen määritelmää, mutta Valtaoja näyttää lähtevän siitä, että
kaikki tietävät mistä puhutaan, kun puhutaan uskonnosta.
Uskonnot ja niiden tulkinnat heijastavat
aikaansa ja yhteiskuntaa, tämän Valtaoja toteaa. Tämä mielessä pitäen on turhan
positiivista Valtaojalta kirjoittaa: "Jos yhteiskunta ei enää hyväksy
ihmisuhreja tai orjuutta, uskontokaan ei enää kannata niitä." Lienee
tarpeetonta viitata viime aikoina Suomessa(kin) käytyyn keskusteluun
seksuaalivähemmistöjen oikeuksista huomatakseen, että ihan näinhän tämä homma
ei mene. Tähän tosin Valtaojakin tarttuu luvun loppuosassa.
Uskonnon geneettisen alkuperän miettiminen on
jännittävää. Valaisevampaa olisi kenties ollut sivuta edes jotenkin
kognitiivisen uskontotieteen näkemyksiä ja tuloksia. Hauska ajatusleikki on
tuonpuoleisuuden puolustaminen ja sitten vastustaminen. Kunnon väittelijä
kykenee argumentaatioon asian kuin asian puolesta! "En tiedä, enkä usko,
että kukaan muukaan tietää", Valtaoja summaa. Tieteen ja uskon
rajanvedosta Valtaoja taas kiteyttää tutulla taidollaan: "Jos uskot, jossain
kohden on otettava loikka tuntemattomaan. Jos et usko, et näe mitään syytä
pomppia ympäriinsä."
"Homo sapiens alkoi tehdä asioita, joita
sen ei ollut pakko tehdä hengissä säilyäkseen", kirjoittaa Valtaoja. Sata
tuhatta vuotta sitten jotain erikoista todella tapahtui. Ihminen tuli
tietoiseksi itsestään ja maailmasta aivan eri tavalla kuin aiemmin. On
kutkuttavaa miettiä miten ja miksi tämä kaikki tapahtui. Miksi kysymys on ehkä
tässäkin harhauttava, ei evoluutiolla ole mieltä ja suunnitelmia. Miten-kysymyksestä
taas voimme jotain tietääkin.
Tiedemiehenä Valtaoja näkee tieteen merkityksen
syvällisesti. Sitä ei toki mitenkään voida ohittaa ja kenties siitä
muistuttaminen on tarpeen, kuten Valtaoja tekee. Tieteen tarkoituksen ja
päämäärän Valtaoja summaa hyvin: kaikkea pitää uteliaasti tutkia, koska emme
voi koskaan tietää, mitä tulee tapahtumaan. Lopputulema ei ole annettu. Tässä
on tieteen nerous mutta myös haaste. Epävarmuuutta on siedettävä, lopullisia
vastauksia ei ole.
Hyvä kirja herättää paljon kysymyksiä, kenties
enemmän kuin antaa vastauksia niihin. Tässä Valtaoja onnistuu erinomaisesti.
Vaikka aihepiiri kaikkinensa on hulluutta hipova, Valtaoja onnistuu
käsittelyssään olemaan kepeä sortumatta pinnallisuuteen, syvällinen ajautumatta
vaikeaselkoisuuteen. Kirja kutittelee uteliaisuutta ja tönii lempeästi etsimään
lisää tietoa, tutkailemaan ja pohtimaan. Kaikenkaikkiaan kattava Kaiken käsikirja. Kolumneissaan Valtaoja
tosin tuntuu olevan hieman kärkevämpi kuin tässä kirjassa, mikä tietysti
tietokirjan luonteeseen istuukin paremmin. Valtaoja vain on niin herkullinen
kirjoittaja, että hänen näkemyksiään on terävämpinäkin ilo lukea.
Kirjoitus on tiivistelmä Readberry.fi -palvelussa kirjoittamistani esilukijan kommenteista Valtaojan kirjaan. Lisää ajatuksiani kirjasta löytää sieltä!