maanantai 8. huhtikuuta 2013

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Ursa 2012.


Esko Valtaojan tuorein kirja on vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirjaksi. Vain mittavan tietomäärän omaava ihminen, joka ei kuitenkaan liialla vakavuudella suhtaudu itseensä ja maailmankaikkeuteen, voi antaa parinsadan sivun kirjalle moisen suuruudenhullun nimen.

Kirjan aluksi Valtaoja käy suoraan todellisuuden kimppuun. Valtaoja yhdistää herkullisesti tieteelliset ja filosofiset pohdinnat kirjallisuuteen ja arkikokemukseen. Kun alkaa pohtia Valtaojan johdattamana, on huikeaa tajuta, miten rajallinen on lopulta meidän ihmisten havainnoima todellisuus – vain pieni osa siitä ilmenee aisteillemme ja sekin tulkittuna ja suodatettuna.

Valtaojan tietomäärää ei voi kuin ihmetellä. Hän hyppelee sujuvasti tieteen, historian, kirjallisuuden ja populaarikulttuurin mättäiltä toiselle vajoamatta kuitenkaan sekavuuden suohon. Valtaoja onkin itse paraatiesimerkki ihmisen evoluution myötä saavuttamasta tiedon käsittelyn ja jäsentelyn taidosta. Mieleen jää muhimaan maailman kuvauksen tasojen moninaisuus ja lopulta kaunis yksinkertaisuus (tietyllä tasolla, ei sillä kvanttitasolla, joka Valtaojan mukaan hajoaa monimutkaisuuteen). Vaikka ei kykenisi ymmärtämään fysiikan kaavoja ja lainalaisuuksia, voi nauttia Valtaojan kuvauksesta niistä. Valtaoja jos joku osaa tieteen popularisoinnin!

Kirja etenee loogisesti kaiken alusta elämän syntyyn maapallolla ja sitä kautta ihmisen lajikummallisuuksiin viimeisempänä henki. Kaikki teemat tulevat jollain tasolla käsitellyiksi. Mielenkiintoista oli Valtaojan anekdootti tieteen historiasta: universumin alun miettimistä välteltiin, kun ei keksitty muuta kuin kristinuskolta haiskahtavia teorioita. Valtaoja toteaa viisaasti: " …  kannattaa myös muistaa, että tieteen tehtävä on etsiä selityksiä ilmiöille, eikä siinä sinänsä ole mitään erityisen uskonnotonta tai uskonnollista."

On huikea ajatus, että katsomalla tähtitaivaalle näemme universumin menneisyyteen. Jännittävää on myös se, että Valtaojan sanoin alkuräjähdyksen aivan alkuhetkistä meillä ei ole mitään tietoa, ei ole havaintoja eikä yleisesti hyväksyttyjä teorioita: suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka sanovat eri asioita. "Tiedollamme on rajansa, ainakin toistaiseksi", kirjoittaa Valtaoja, ilmeisen optimistisena siitä, että jonakin päivänä voimme tietää tarkemmin, esittää edes oppineemman arvauksen.

Valtaoja ei edeltäjiensä tavoin kainostele uskonnollisten näkemysten käsittelemistä kosmologian yhteydessä. Toisaalta se tuntuu oudolta – miksi vaivautua ottamaan kantaa, kun tiede jo selittää (lähes) kaiken universumin synnystä eikä kaipaa yliluonnollisia selityksiä sen toistaiseksi selittämättömän osan pohtimiseen. Tieteen tehtävähän on nimenomaan selittää tieteellisesti nämä asiat. Toisaalta taas on kulttuurihistoriallisesti ja uskontotieteellisesti mielenkiintoista lukea erilaisista uskonnollisistakin käsityksistä, kuten tässä maailmankaikkeuden synnystä. Valtaojalla itsellään on pitkä perinne tieteen ja uskonnon välisistä keskusteluista, kuten hän itsekin aiemmin kirjassa mainitsee. Ilman Shivan tanssiakin Valtaojan kertomus maailmankaikkeuden alusta on kaunis ja kiehtova, mieleen syntyy kuvia. Vaikka kosminen historia näyttää olevan täynnä "hilkulla olemisen" hetkiä, että kaikki olisi voinut helposti mennä toisinkin, Valtaojan kertomus tuntuu aivan johdonmukaiselta.

Emme tiedä lopulta miksi aikojen alussa maailmankaikkeus käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, tiedämme kuitenkin, että niin vain kävi: "Just So", Valtaojan siteeraaman Kiplingin sanoin. Miksi-kysymykset ovat ihmisen hellittämättömän uteliaisuuden – varmaan sekin joku evolutiivinen selviämisominaisuus alunperin – aikaansaannosta. Universumi on ehkä kylmä ja tyhjänpuoleinen eikä vastaa, kun sinne huutaa. Ei se silti aiheuta mitään kylmyyttä ja tyhjyyttä pään sisälle, kuten usein kuulee väitettävän. Ihmisen elämän merkitys ei löydy tähtien takaa vaan omien korvien välistä.

Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Tuntuu todella erikoiselta, että vastaus olisi kyllä. Tähän tulokseen Valtaojakin tulee, käsittääkseni: " Maa näyttää olevan tuiki tavallinen planeetta ja Aurinko tuiki tavallinen tähti … maapallon elämänkin voi siis olettaa olevan tuiki tavallinen esimerkki." Miten simppelisti sanottu. Elämä taas on jatkuvan monimutkaistumisen tuotos, osa "kosmoksen luonnollista kehitystä." Ja kaikella elämällä on yhteinen kemia. Sattuma, yllättävän järjestyksen nouseminen kaaoksesta, luonnonvalinta; siinä se. Valtaoja on tiivistämisen mestari.

Sitten Valtaoja kirjoittaa: " … yksisilmäinen ja jälkiviisas on näkemys evoluutiosta keinona, jonka päämääränä on saada ihminen aikaiseksi." Eli siis evoluution päämääräksi ei voi ajatella ihmisen kehittymistä – tämä lienee ihan selvää. Mutta eikö Valtaoja juuri edellisen luvun lopuksi kirjoittanut aivan päinvastaista, vaikkakin kosmisessa mitakaavassa? "… epäilen, että maailmankaikkeudella on tarkoituksensa … tuottaa tänne eläviä olentoja, jotka pystyvät olemaan tietoisia maailmankaikkeudesta. … huipentua elämään ja tietoisuuteen … "

Eikö tämä nyt juuri tarkoita sitä, että kehityksen oli kehityttävä suuntaan, jossa yhtenä tarkoituksena oli tietoisen elämän eli ihmisen kehittyminen? Elämän synty ylipäätään saattaa olla vääjäämätöntä tässä universumissa, kuten Valtaojakin kirjoittaa, mutta että elämä maapallolla väistämättä kehittyisi ihmisen suuntaan? Ei tunnu vakuuttavalta.

Ihmislajinkin historia on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, ja Valtaoja taasen tiivistää tämänkin aiheen kätevästi ja havainnollisesti. Se fakta, että me kaikki ihmiset olemme todellakin vain noin parin sadan naisen jälkeläisiä, on päätähuimaava. Kuinka täpärällä taaskin oli elämän, tällä kertaa ihmisen, selviytyminen. Jos edes tämän vähän tiedonmurun onnistuu pitämään mukanaan, vie se tehokkaasti pohjan kaikilta epäilyttäviltä tulkinnoilta ihmisten erilaisuudelta. Aivojen koon kasvu, puhekyky, symbolisen ajattelun taito – tämä kaikki johti lopulta kulttuurievoluutioon, mikä väistämättä erottaa ihmisen muista lajeista. "Ihmisen tarina on vasta alussa, ei lopussa", kirjoittaa Valtaoja. Kieltämättä ihan tarpeellinen muistutus, että ei voi ajatella, että evoluutio olisi nyt valmis ihmisen kohdalla.

"Koko maailmanhistorian voi nähdä tarinana siitä, kuinka kulttuurievoluutio koetti muokata biologisen evoluution sille antamaa materiaalia", Valtaoja summaa historian kulkua. Varsinainen hyppäys pois luonnon armoilla elämisestä muutti lopulta historian kulun. Sopeutujista tuli muokkaajia maanviljelyksen aloittamisen myötä. "Jos minä halusin jotain lisää, se oli sinulta pois; jos me halusimme lisää, se oli naapuriheimolta tai -kansalta pois. Ja siinäpä koko maailmanhistorian punainen lanka oikeastaan olikin." Tieteen ja teknologian kehittyminen ja sitä myötä teollinen vallankumous on se neljäs mullistus, minkä Valtaoja listaa.

Valtaojan näkemys, että se perinteinen historia ei ole hänen, minun tai sinun historiaasi, koska historia ja vallanpitäjät eivät ole piitanneet tavallisesta ihmisestä, on jollain tavalla outo. Toki vanha kunnon suurmieshistoria jättää kertomatta sumeilematta ensinnäkin puolen ihmiskunnan asioista, siis naisten, mutta myös ns. tavallisen kansan historia on ollut unohduksissa pitkään. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin tehty hyvin paljon mittavaa tutkimusta naisten, lasten ja niiden muiden tavallisten ihmisten elämästä, ei vain voittajien historiasta, vaan niiden hävinneidenkin, jotka muodostavat lopulta sen suuren historian kertomuksen monine polkuineen.

Luku oikeasta ja väärästä ei ole terävintä Valtaojaa, laimeaa Rawlsiin päättyvää ohuehkoa pohdintaa. Moraalin kehityksen ja alkuperän käsittely onnistuu luvun alussa paremmin, ja esimerkit ihmisten yhteistoiminnasta verrattuna apinoihin ovat valaisevia. Moraalin luonnollinen alkuperä ihmisen kehityksen tuloksena on niin luonnollinen ajatus, että siinä ei ole mitään ihmeellistä. Universaaleja totuuksia ei oikean ja väärän sekä parhaan yhteiskuntamallin suhteen voine olla; humanistiset ja yhteiskuntatieteet eivät ole eksakteja luonnontieteitä, kuten Valtaojakin huomauttaa. Kenties siksi Valtaoja on hieman tuuliajolla tässä luvussa, kun kovia faktoja ei ole saatavilla?

Matematiikalla on aina hyvä lähteä liikkeelle, ajattelee luonnontieteilijä, ja niinpä Valtaojakin täräyttää numeroita faktoiksi lähtiessään käsittelemään uskontoa. Ja näinhän se on: miten kaikki maailman uskonnot voisivat olla yhtä aikaa niitä ainoita oikeita? Joko kaikki ovat oikeassa siten, että takana on sama jumala tai sitten kaikki uskonnot ovat vain ihmisten keksintöä. Mielenkiintoinen ajatuskulku on Valtaojan esittämä näkemys, että uskonto edelsi jumalia. Tässä saattaisi kaivata jonkinlaista uskonto-käsitteen määritelmää, mutta Valtaoja näyttää lähtevän siitä, että kaikki tietävät mistä puhutaan, kun puhutaan uskonnosta.

Uskonnot ja niiden tulkinnat heijastavat aikaansa ja yhteiskuntaa, tämän Valtaoja toteaa. Tämä mielessä pitäen on turhan positiivista Valtaojalta kirjoittaa: "Jos yhteiskunta ei enää hyväksy ihmisuhreja tai orjuutta, uskontokaan ei enää kannata niitä." Lienee tarpeetonta viitata viime aikoina Suomessa(kin) käytyyn keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksista huomatakseen, että ihan näinhän tämä homma ei mene. Tähän tosin Valtaojakin tarttuu luvun loppuosassa.

Uskonnon geneettisen alkuperän miettiminen on jännittävää. Valaisevampaa olisi kenties ollut sivuta edes jotenkin kognitiivisen uskontotieteen näkemyksiä ja tuloksia. Hauska ajatusleikki on tuonpuoleisuuden puolustaminen ja sitten vastustaminen. Kunnon väittelijä kykenee argumentaatioon asian kuin asian puolesta! "En tiedä, enkä usko, että kukaan muukaan tietää", Valtaoja summaa. Tieteen ja uskon rajanvedosta Valtaoja taas kiteyttää tutulla taidollaan: "Jos uskot, jossain kohden on otettava loikka tuntemattomaan. Jos et usko, et näe mitään syytä pomppia ympäriinsä."

"Homo sapiens alkoi tehdä asioita, joita sen ei ollut pakko tehdä hengissä säilyäkseen", kirjoittaa Valtaoja. Sata tuhatta vuotta sitten jotain erikoista todella tapahtui. Ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja maailmasta aivan eri tavalla kuin aiemmin. On kutkuttavaa miettiä miten ja miksi tämä kaikki tapahtui. Miksi kysymys on ehkä tässäkin harhauttava, ei evoluutiolla ole mieltä ja suunnitelmia. Miten-kysymyksestä taas voimme jotain tietääkin.

Tiedemiehenä Valtaoja näkee tieteen merkityksen syvällisesti. Sitä ei toki mitenkään voida ohittaa ja kenties siitä muistuttaminen on tarpeen, kuten Valtaoja tekee. Tieteen tarkoituksen ja päämäärän Valtaoja summaa hyvin: kaikkea pitää uteliaasti tutkia, koska emme voi koskaan tietää, mitä tulee tapahtumaan. Lopputulema ei ole annettu. Tässä on tieteen nerous mutta myös haaste. Epävarmuuutta on siedettävä, lopullisia vastauksia ei ole.

Hyvä kirja herättää paljon kysymyksiä, kenties enemmän kuin antaa vastauksia niihin. Tässä Valtaoja onnistuu erinomaisesti. Vaikka aihepiiri kaikkinensa on hulluutta hipova, Valtaoja onnistuu käsittelyssään olemaan kepeä sortumatta pinnallisuuteen, syvällinen ajautumatta vaikeaselkoisuuteen. Kirja kutittelee uteliaisuutta ja tönii lempeästi etsimään lisää tietoa, tutkailemaan ja pohtimaan. Kaikenkaikkiaan kattava Kaiken käsikirja. Kolumneissaan Valtaoja tosin tuntuu olevan hieman kärkevämpi kuin tässä kirjassa, mikä tietysti tietokirjan luonteeseen istuukin paremmin. Valtaoja vain on niin herkullinen kirjoittaja, että hänen näkemyksiään on terävämpinäkin ilo lukea.

Kirjoitus on tiivistelmä Readberry.fi -palvelussa kirjoittamistani esilukijan kommenteista Valtaojan kirjaan. Lisää ajatuksiani kirjasta löytää sieltä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti