Kosmologi Kari
Enqvist lähtee uusimmassa kirjassaan tutkimusmatkalle uskontoihin, omien
sanojensa mukaan antropologiselle seikkailulle tarkastelemaan, miltä uskonnot
Suomessa näyttävät uskonnottoman näkökulmasta. Vaikka näkökulma on vain yhden
uskonnottoman henkilön, se varmasti kuvaa monen muunkin uskonnottoman ajatuksia
ja tuntoja uskonnoista ja uskonnollisuudesta, ja siten kirja on arvokas
puheenvuoro uskonnottoman näkökulman avaajana.
Enqvistille uskonnottomuus ei ole vakaumus, vaikka se onkin
osa ihmisen identiteettiä. Armoitetun suorapuheiseen tyyliinsä Enqvist vertaa
uskonnottomia tai ateisteja homoihin: kumpaakin ihmisryhmää on pidetty
moraalittomina, aiemmin jopa laittomina, ja vähintäänkin sosiaalisesti
ei-hyväksyttyinä. Aina välillä julkisuudessa vilahtelevan ääriateismin Enqvist
huitaisee romukoppaan: ”Ääriateistina voisi pitää henkilöä, joka aseella uhaten
käännyttää kirkkoväkeä jumalankieltäjiksi, murhaa pappeja ja pakottaa
päiväkotilapsia opettelemaan ulkoa Richard Dawkinsin kirjoja. Sikäli kuin
tiedän, tällaisia henkilöitä ei ole olemassa.”
Enqvist avaa myös omaa taustaansa: tiedemiesten heimoa ja
tieteellistä ajattelutapaa, jossa keskeistä on epäilys, erehtymisen
mahdollisuus ja testattavuus. Itsestään selvää, mutta ilmeisen tarpeellista, on
myös korostaa, että: ”Tieteellinen maailmankuva ei ole dogmaattinen. Se koostuu
uskomuksista muttei ole uskonto.” Näin myös skientistit eli tiedeuskovaiset,
joiden olemassaoloa Enqvist hyvinkin epäilee, tulevat kumotuiksi.
Uskonnottomuuteen, ateismiin, tieteeseen ja tieteelliseen maailmankuvaan
liittyviin väärinkäsityksiin, suoranaisiin virheisiin ja vastahyökkäyksiin
Enqvist suhtautuu sivistyneen tuskastuneesti. Tieteilijän sitkeydellä hän
jatkaa matkaansa ja lähestyy uskovien maailmaa. Raamattu-uskon yleisyys ja Raamatun asema näyttäytyvät
uskonnottomalle Enqvistille outoina: ”raamatunlauseiden -- merkitykset ovat
hämäriä kuin Nuorgam kaamosaikaan.” Enqvist näkeekin tämän enemmän
tunneilmaisuna kuin informaationa, mikä selittääkin hyvin ilmiötä.
Kirjaansa varten Enqvist on kahlannut läpi erinäisiä
uskonnollisia tekstejä, kirjoja ja lehtisiä, selannut internetiä ja istunut
lukuisten erilaisten seurakuntien tilaisuuksissa. Herkullista luettavaa ovatkin
juuri nämä Enqvistin kuvaukset osallistumisestaan Jehovan todistajien,
Saalem-seurakunnan tai Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen
tilaisuuksiin. Uskonnollisen maailman ja kielen avautumattomuus uskonnottomasta
näkökulmasta tulee selkeästi esiin.
Suomiessaan katolista kirkkoa vastuuttomasta seksuaaliopetuksesta
Enqvist ei tuo esiin mitään uutta, mutta perustellusti muistuttaa näiden oppien
tuhoisista seurauksista esimerkiksi Afrikassa. Evidentialistit ja ”Älykkään
Suunnittelijan” kannattajat saavat tieteilijän voipumaan. Kuitenkin Enqvist käyttää
useita sivuja näiden näkemysten kyseenalaistamiseen ja kumoamiseen. Samalla
lukija saa aimo annoksen fysiikan ja kosmologian teorioita. Enqvistillä on kyky
kirjoittaa monimutkaisistakin asioista selkeästi ja ymmärrettävästi. Evidentialisteille
(ja kaikille muillekin) Enqvist summaa: ”Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka
on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä
mielessä totta tai epätotta. -- Usko ei ole jotain, johon päädytään logiikalla.
-- Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus eivät perustu tieteeseen.” Tieteen ja
uskon rinnastamisen Enqvist taas näkee ongelmallisena ja outona: näin
ylikorostetaan uskonnon hiipuvaa merkitystä tiedonhankinnan keinona. Tosin
kuten Enqvist itsekin useaan otteeseen toteaa, uskon merkitys on sen
aikaansaamissa tunteissa, ei tiedossa.
Natsikortin heiluttajille Enqvist on varannut kokonaisen
luvun. Ja syytä kenties onkin, sillä usein natsien hirmuteot pannaan ateismin
piikkiin, vaikka kansallissosialistit olivat pääosin Hitleriä myöden kaikkea muuta kuin ateisteja. Kommarikortin Enqvist
sivuuttaa muutamalla lauseella toteamalla, että kaikki oli alisteista
totuudeksi julistetulle poliittiselle filosofialle. Enqvist osuu asian ytimeen
kirjoittaessaan: ”valinta uskonnollisen ja uskonnottoman elämänmuodon välillä
ei tarkoita liputtamista joko Vatikaanin tai Neuvostoliiton puolesta.
Suomalaisesta näkökulmasta kyse on pikemminkin siitä, haluaisimmeko elää
Kööpenhaminassa vai Kansas Cityssä.”
Terävimmillään Enqvist on ruotiessaan kirkon lapsijäsenyyttä,
jäsenmäärää ja kirkon sitä kautta käyttämää valtaa. Juridiikka ja teologia
tulisi Enqvistin mielestä ehdottomasti erottaa toisistaan. Suorapuheisuudessaan
Enqvist on virkistävää luettavaa konsensuksen Suomessa, jossa hyviin tapoihin
kuuluu kirkon jäsenyys ja suunsa kiinni pitäminen uskon asioista, tai ainakin
niiden kritisoimisesta. ”Jos uskomuksistaan saa kertoa, vapaus ei voi koskea
pelkästään kristittyjä”, Enqvist muistuttaa ja viittaa Vapaa-ajattelijoiden ja
Humanistiliiton vuoden 2009 bussikampanjaan ja sen herättämään närkästykseen ja
kanteluihin.
Vaikka Enqvist ei säästele sanojaan kritisoidessaan
esimerkiksi kristillistä lähetystyötä ja helvettiuskomuksia, hän tunnustaa
auliisti kristillisyyden ja kirkon hyvät, auttamiseen ja lähimmäisenrakkauteen
keskittyvät puolet. Hautaustoimen, kirkon talouden tai yhteisöveron ruotiminen
ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Enqvistin ansio on siinä, että hän
kirjoittaa näistä asioista selkeästi, johdonmukaisesti ja kiihkottomasti ja tuo
asiat toivottavasti laajempaan tietoisuuteen ja keskusteluun kirjansa kautta.
Enqvist lopettelee matkaansa kirjoittamalla: ”Olin
kuvitellut suomalaista uskovaa järkiperäiseksi ja suvaitsevaiseksi. Siksi
taikauskoisen ahdasmielisyyden ja totisen ääriuskonnollisuuden laajuus on ollut
minulle yllätys.” Tulevaisuutta Enqvist katselee tiedemiehelle tyypillisten
tieteiden voittokulun silmälasien läpi ja ennustaa tieteellisen tiedon
aatevaikutuksen entisestään laimentavan uskonnollisia uskomuksia. Ihmisten
hengellisten tarpeiden Enqvist ei suinkaan näe katoavan ja pohtii voisiko
kirkko ”muuttua sekulaarin ja yleisinhimillisen hengellisyyden Pantheoniksi,
kaikkien jumalien mutta myös jumalattomien temppeliksi?” Uskonnottoman
hengellisyyden sijaan täsmällisempää olisi puhua henkisyydestä. Visionsa toki
kullakin. Silti kirjan päättävä loppurunoilu tuntuu päälle liimatulta.
Arvio on ilmestynyt Humanistin numerossa 2/2013. Kirja WSOY:n sivuilla.
Arvio on ilmestynyt Humanistin numerossa 2/2013. Kirja WSOY:n sivuilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti