Maurizio De Giovanni: Il metodo del coccodrillo

Mondadori 2012

Romaani alkaa lyhyellä kuvauksella kuinka Kuolema saapuu kaupunkiin. Tästä siirrytään poliisiasemalle, jossa tarkastaja Lojacono kyllästyneenä seuraa kollegansa yhdentekeviä puuhia. Seuraava lyhyt luku esittelee vanhuksen, joka varaa hotellihuonetta laukussaan pistooli. Seuraava luku avaa Lojaconon menneisyyttä: epäselvän mafiayhteyden takia Lojaconon täytyi hylätä hyvä ura Sisiliassa, hänen perheensä siirrettiin turvallisuussyistä toisaalle Sisiliaan ja Lojacono Napoliin, yhdentekeviin poliisin toimistohommiin. Ollaan nykypäivän Napolissa. Kirjailija luo näin alkuasetelman tarinalleen: murhaaja ja kärsivä poliisi.

Luvut ovat lyhyitä, ne avaavat lukijalle silmäyksen tilanteeseen ja kyseessä olevaan henkilöön kunnes siirrytään seuraavaan. Lukujen lomassa on kursiivilla kirjoitettuja kirjeitä, joita murhaaja kirjoittaa rakastamalleen henkilölle jälleennäkemisen toivossa kertoen samalla huolellisista murhien valmisteluista ja suunnitelmiensa etenemisestä. Seuraavat lyhyet luvut esittelevät erilaisia nuoria, katsaus heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa: Mirko, Giada, Eleonora, Donato. Välillä kerrotaan Lojaconon elämästä, menneestä ja nykyisestä, mutta taas vain väläyksinä, välillä vanhusmurhaajasta, kuinka hän kävelee huomaamattomana Napolin katuja ja valmistelee murhaa.

Varsinainen ”murhatarina” alkaa, kun Lojacono saa hälytyksen murhapaikalle ollessaan päivystämässä yövuorossa. Hänen ei pitäisi osallistua tutkimuksiin mutta tutkiessaan murhapaikkaa hän huomaa tärkeitä yksityiskohtia. Hänet siirretään syrjään tutkimuksesta. Lojacono alkaa kuitenkin itsekseen pohtia murhaa, ja kun seuraava uhri löydetään, hänellä on teoria, että camorralla (mafialla) ei ole mitään tekemistä murhien kanssa.

De Giovanni rakentaa yllätyksetöntä rikosromaania, joka etenee kohtuullisen hitaasti esittelemällä ja kuvailemalla eri henkilöitä. Jokseenkin kliseistä on myös asetelma, jossa syrjään siirretty, henkilökohtaisessa elämässään kärsivä poliisimies, Lojacono, onkin ainoa, joka lopulta käsittää mistä on kyse ja nousee näin tutkimuksen päähenkilöksi unohtamatta kaunista poliisinaista, joka johtaa tutkimuksia ja huomaa miespoliisin kyvyt. Myös huomaamattomaksi tekeytyvä murhaaja, jonka omia aivoituksia esitellään kirjeiden muodossa, ei jätä varsinaisesti tilaa jännitykselle. Nuorten esittely vie pian lukijan käsittämään, että tässä ovat murhaajan kohteet, kuka ammutaan seuraavaksi? Median rooli nousee myös esiin murhatutkimuksen rinnalla, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista: valtava mediakohu nuorten murhista ja poliisien näyttäminen epäpätevinä. Murhaajan nimeäminen krokotiiliksi tulee kirjassa medialta: murhapaikoilta on löytynyt kyynelten tahrimia nenäliinoja  – krokotiilin kyyneleet.

Ainoa jännitysmomentti on oikeastaan murhaajan motiivi, se ei tule suoraan esiin vaikka murhaajaa muuten kuvaillaan ja esitellään tämän ajatuksia. Lojacono pääsee motiivin jäljille tarkkaillessaan murhattujen nuorten vanhempien tuskaa ja ymmärtää, että murhaaja rankaiseekin vanhempia tappamalla näiden lapset. Vanhempien välisten yhteyksien penkominen tuo esiin yllätyksettömän tarinan 1990-luvun lopulta: opiskelijatyttö, poikaystävänsä hylkäämänä, tekee hämäräperäisellä klinikalla abortin, masentuu ja heittäytyy ikkunasta alas. Murhattujen nuorten vanhemmat ovat olleet tähän osallisina, yksi oli toimenpiteen tehnyt lääkäri, toinen avustanut sairaanhoitaja, kolmas klinikan yhteystiedot antanut tuttu. Tässä vaiheessa lukijalle paljastuu, että yksi esitellyistä nuorista, Eleonora, onkin tuo 90-luvun lopulla itsemurhan tehnyt tyttö. Uusia henkilöitäkin esitellään: kauan kaivattu vauva ja hänen onnelliset vanhempansa.

Romaanissa poliisien tutkimukset etenevät kumman helposti, vaikeudet ovat pieniä ja ne voitetaan nopeasti tai esteet ovat outoja (esim. henkilön puhelinnumeroa ei saada millään selville…). Kun murhaajan motiivi selviää, lukijan jännitettäväksi jää tappaako murhaaja vain esitellyn Stella-vauvan vai myös tämän vanhemmat; käy ilmi, että Stellan isä on Eleonoran 90-luvulla hylännyt poikaystävä. Murhaaja taas osoittautuu itsemurhan tehneen tytön isäksi. Vaikka romaanin loppupuolella maalaillaan laveasti krokotiilimetaforilla, kuinka kylmäverinen krokotiili väijyy yksin viatonta saalistaan tekeytyen huomaamattomaksi, jotenkin se jää ontoksi. Vuosien päästä tyttärensä itsemurhaa kostava isä ei jotenkin tunnu tarinassa kovin uskottavalta. Eteläinen Italia on toki paljon konservatiivisempi ympäristö kuin Suomi, muttei romaani yhteiskuntakuvaukseenkaan yllä, ei sen varmaan ole tarkoituskaan.

Loppuhuipennus on karmiva, jännitystä onnistutaan rakentamaan, mutta lopputulema on masentava: murhaaja ampuu vauvan, laulaa sille tuutulaulua (joka on romaanin alussa) ja ampuu lopulta vanhempien ja poliisien edessä itsensä; murhaajaisä syytti lopulta itseään eniten tyttärensä itsemurhasta. Tarina ja ratkaisu jäävät lopulta ohuiksi ja epätyydyttäviksi, henkilöhahmot ovat myös luonnoksenomaisia ja Lojaconon henkilökohtainen tragedia on myös jotenkin irrallinen ja naiivikin paikoitellen unikuvauksineen. Tarinalta odotti enemmän mutta se paljastuikin lopulta aika tavanomaiseksi eikä kovin hyvin motivoiduksi murhajutuksi vaikka aineksia ehkä olisi ollutkin.