Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

WSOY 2012

Kosmologi Kari Enqvist lähtee uusimmassa kirjassaan tutkimusmatkalle uskontoihin, omien sanojensa mukaan antropologiselle seikkailulle tarkastelemaan, miltä uskonnot Suomessa näyttävät uskonnottoman näkökulmasta. Vaikka näkökulma on vain yhden uskonnottoman henkilön, se varmasti kuvaa monen muunkin uskonnottoman ajatuksia ja tuntoja uskonnoista ja uskonnollisuudesta, ja siten kirja on arvokas puheenvuoro uskonnottoman näkökulman avaajana.

Enqvistille uskonnottomuus ei ole vakaumus, vaikka se onkin osa ihmisen identiteettiä. Armoitetun suorapuheiseen tyyliinsä Enqvist vertaa uskonnottomia tai ateisteja homoihin: kumpaakin ihmisryhmää on pidetty moraalittomina, aiemmin jopa laittomina, ja vähintäänkin sosiaalisesti ei-hyväksyttyinä. Aina välillä julkisuudessa vilahtelevan ääriateismin Enqvist huitaisee romukoppaan: ”Ääriateistina voisi pitää henkilöä, joka aseella uhaten käännyttää kirkkoväkeä jumalankieltäjiksi, murhaa pappeja ja pakottaa päiväkotilapsia opettelemaan ulkoa Richard Dawkinsin kirjoja. Sikäli kuin tiedän, tällaisia henkilöitä ei ole olemassa.”

Enqvist avaa myös omaa taustaansa: tiedemiesten heimoa ja tieteellistä ajattelutapaa, jossa keskeistä on epäilys, erehtymisen mahdollisuus ja testattavuus. Itsestään selvää, mutta ilmeisen tarpeellista, on myös korostaa, että: ”Tieteellinen maailmankuva ei ole dogmaattinen. Se koostuu uskomuksista muttei ole uskonto.” Näin myös skientistit eli tiedeuskovaiset, joiden olemassaoloa Enqvist hyvinkin epäilee, tulevat kumotuiksi. Uskonnottomuuteen, ateismiin, tieteeseen ja tieteelliseen maailmankuvaan liittyviin väärinkäsityksiin, suoranaisiin virheisiin ja vastahyökkäyksiin Enqvist suhtautuu sivistyneen tuskastuneesti. Tieteilijän sitkeydellä hän jatkaa matkaansa ja lähestyy uskovien maailmaa. Raamattu-uskon yleisyys ja Raamatun asema näyttäytyvät uskonnottomalle Enqvistille outoina: ”raamatunlauseiden -- merkitykset ovat hämäriä kuin Nuorgam kaamosaikaan.” Enqvist näkeekin tämän enemmän tunneilmaisuna kuin informaationa, mikä selittääkin hyvin ilmiötä.

Kirjaansa varten Enqvist on kahlannut läpi erinäisiä uskonnollisia tekstejä, kirjoja ja lehtisiä, selannut internetiä ja istunut lukuisten erilaisten seurakuntien tilaisuuksissa. Herkullista luettavaa ovatkin juuri nämä Enqvistin kuvaukset osallistumisestaan Jehovan todistajien, Saalem-seurakunnan tai Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen tilaisuuksiin. Uskonnollisen maailman ja kielen avautumattomuus uskonnottomasta näkökulmasta tulee selkeästi esiin.

Suomiessaan katolista kirkkoa vastuuttomasta seksuaaliopetuksesta Enqvist ei tuo esiin mitään uutta, mutta perustellusti muistuttaa näiden oppien tuhoisista seurauksista esimerkiksi Afrikassa. Evidentialistit ja ”Älykkään Suunnittelijan” kannattajat saavat tieteilijän voipumaan. Kuitenkin Enqvist käyttää useita sivuja näiden näkemysten kyseenalaistamiseen ja kumoamiseen. Samalla lukija saa aimo annoksen fysiikan ja kosmologian teorioita. Enqvistillä on kyky kirjoittaa monimutkaisistakin asioista selkeästi ja ymmärrettävästi. Evidentialisteille (ja kaikille muillekin) Enqvist summaa: ”Uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa. Se ei ole tieteellisessä mielessä totta tai epätotta. -- Usko ei ole jotain, johon päädytään logiikalla. -- Uskonnollinen usko tai uskonnottomuus eivät perustu tieteeseen.” Tieteen ja uskon rinnastamisen Enqvist taas näkee ongelmallisena ja outona: näin ylikorostetaan uskonnon hiipuvaa merkitystä tiedonhankinnan keinona. Tosin kuten Enqvist itsekin useaan otteeseen toteaa, uskon merkitys on sen aikaansaamissa tunteissa, ei tiedossa.

Natsikortin heiluttajille Enqvist on varannut kokonaisen luvun. Ja syytä kenties onkin, sillä usein natsien hirmuteot pannaan ateismin piikkiin, vaikka kansallissosialistit olivat pääosin Hitleriä myöden kaikkea muuta kuin ateisteja. Kommarikortin Enqvist sivuuttaa muutamalla lauseella toteamalla, että kaikki oli alisteista totuudeksi julistetulle poliittiselle filosofialle. Enqvist osuu asian ytimeen kirjoittaessaan: ”valinta uskonnollisen ja uskonnottoman elämänmuodon välillä ei tarkoita liputtamista joko Vatikaanin tai Neuvostoliiton puolesta. Suomalaisesta näkökulmasta kyse on pikemminkin siitä, haluaisimmeko elää Kööpenhaminassa vai Kansas Cityssä.”

Terävimmillään Enqvist on ruotiessaan kirkon lapsijäsenyyttä, jäsenmäärää ja kirkon sitä kautta käyttämää valtaa. Juridiikka ja teologia tulisi Enqvistin mielestä ehdottomasti erottaa toisistaan. Suorapuheisuudessaan Enqvist on virkistävää luettavaa konsensuksen Suomessa, jossa hyviin tapoihin kuuluu kirkon jäsenyys ja suunsa kiinni pitäminen uskon asioista, tai ainakin niiden kritisoimisesta. ”Jos uskomuksistaan saa kertoa, vapaus ei voi koskea pelkästään kristittyjä”, Enqvist muistuttaa ja viittaa Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton vuoden 2009 bussikampanjaan ja sen herättämään närkästykseen ja kanteluihin.

Vaikka Enqvist ei säästele sanojaan kritisoidessaan esimerkiksi kristillistä lähetystyötä ja helvettiuskomuksia, hän tunnustaa auliisti kristillisyyden ja kirkon hyvät, auttamiseen ja lähimmäisenrakkauteen keskittyvät puolet. Hautaustoimen, kirkon talouden tai yhteisöveron ruotiminen ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Enqvistin ansio on siinä, että hän kirjoittaa näistä asioista selkeästi, johdonmukaisesti ja kiihkottomasti ja tuo asiat toivottavasti laajempaan tietoisuuteen ja keskusteluun kirjansa kautta.

Enqvist lopettelee matkaansa kirjoittamalla: ”Olin kuvitellut suomalaista uskovaa järkiperäiseksi ja suvaitsevaiseksi. Siksi taikauskoisen ahdasmielisyyden ja totisen ääriuskonnollisuuden laajuus on ollut minulle yllätys.” Tulevaisuutta Enqvist katselee tiedemiehelle tyypillisten tieteiden voittokulun silmälasien läpi ja ennustaa tieteellisen tiedon aatevaikutuksen entisestään laimentavan uskonnollisia uskomuksia. Ihmisten hengellisten tarpeiden Enqvist ei suinkaan näe katoavan ja pohtii voisiko kirkko ”muuttua sekulaarin ja yleisinhimillisen hengellisyyden Pantheoniksi, kaikkien jumalien mutta myös jumalattomien temppeliksi?” Uskonnottoman hengellisyyden sijaan täsmällisempää olisi puhua henkisyydestä. Visionsa toki kullakin. Silti kirjan päättävä loppurunoilu tuntuu päälle liimatulta.

Arvio on ilmestynyt Humanistin numerossa 2/2013. Kirja WSOY:n sivuilla.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Ursa 2012.

Esko Valtaojan tuorein kirja on vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirjaksi. Vain mittavan tietomäärän omaava ihminen, joka ei kuitenkaan liialla vakavuudella suhtaudu itseensä ja maailmankaikkeuteen, voi antaa parinsadan sivun kirjalle moisen suuruudenhullun nimen.

Kirjan aluksi Valtaoja käy suoraan todellisuuden kimppuun. Valtaoja yhdistää herkullisesti tieteelliset ja filosofiset pohdinnat kirjallisuuteen ja arkikokemukseen. Kun alkaa pohtia Valtaojan johdattamana, on huikeaa tajuta, miten rajallinen on lopulta meidän ihmisten havainnoima todellisuus – vain pieni osa siitä ilmenee aisteillemme ja sekin tulkittuna ja suodatettuna.

Valtaojan tietomäärää ei voi kuin ihmetellä. Hän hyppelee sujuvasti tieteen, historian, kirjallisuuden ja populaarikulttuurin mättäiltä toiselle vajoamatta kuitenkaan sekavuuden suohon. Valtaoja onkin itse paraatiesimerkki ihmisen evoluution myötä saavuttamasta tiedon käsittelyn ja jäsentelyn taidosta. Mieleen jää muhimaan maailman kuvauksen tasojen moninaisuus ja lopulta kaunis yksinkertaisuus (tietyllä tasolla, ei sillä kvanttitasolla, joka Valtaojan mukaan hajoaa monimutkaisuuteen). Vaikka ei kykenisi ymmärtämään fysiikan kaavoja ja lainalaisuuksia, voi nauttia Valtaojan kuvauksesta niistä. Valtaoja jos joku osaa tieteen popularisoinnin!

Kirja etenee loogisesti kaiken alusta elämän syntyyn maapallolla ja sitä kautta ihmisen lajikummallisuuksiin viimeisempänä henki. Kaikki teemat tulevat jollain tasolla käsitellyiksi. Mielenkiintoista oli Valtaojan anekdootti tieteen historiasta: universumin alun miettimistä välteltiin, kun ei keksitty muuta kuin kristinuskolta haiskahtavia teorioita. Valtaoja toteaa viisaasti: " …  kannattaa myös muistaa, että tieteen tehtävä on etsiä selityksiä ilmiöille, eikä siinä sinänsä ole mitään erityisen uskonnotonta tai uskonnollista."

On huikea ajatus, että katsomalla tähtitaivaalle näemme universumin menneisyyteen. Jännittävää on myös se, että Valtaojan sanoin alkuräjähdyksen aivan alkuhetkistä meillä ei ole mitään tietoa, ei ole havaintoja eikä yleisesti hyväksyttyjä teorioita: suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka sanovat eri asioita. "Tiedollamme on rajansa, ainakin toistaiseksi", kirjoittaa Valtaoja, ilmeisen optimistisena siitä, että jonakin päivänä voimme tietää tarkemmin, esittää edes oppineemman arvauksen.

Valtaoja ei edeltäjiensä tavoin kainostele uskonnollisten näkemysten käsittelemistä kosmologian yhteydessä. Toisaalta se tuntuu oudolta – miksi vaivautua ottamaan kantaa, kun tiede jo selittää (lähes) kaiken universumin synnystä eikä kaipaa yliluonnollisia selityksiä sen toistaiseksi selittämättömän osan pohtimiseen. Tieteen tehtävähän on nimenomaan selittää tieteellisesti nämä asiat. Toisaalta taas on kulttuurihistoriallisesti ja uskontotieteellisesti mielenkiintoista lukea erilaisista uskonnollisistakin käsityksistä, kuten tässä maailmankaikkeuden synnystä. Valtaojalla itsellään on pitkä perinne tieteen ja uskonnon välisistä keskusteluista, kuten hän itsekin aiemmin kirjassa mainitsee. Ilman Shivan tanssiakin Valtaojan kertomus maailmankaikkeuden alusta on kaunis ja kiehtova, mieleen syntyy kuvia. Vaikka kosminen historia näyttää olevan täynnä "hilkulla olemisen" hetkiä, että kaikki olisi voinut helposti mennä toisinkin, Valtaojan kertomus tuntuu aivan johdonmukaiselta.

Emme tiedä lopulta miksi aikojen alussa maailmankaikkeus käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, tiedämme kuitenkin, että niin vain kävi: "Just So", Valtaojan siteeraaman Kiplingin sanoin. Miksi-kysymykset ovat ihmisen hellittämättömän uteliaisuuden – varmaan sekin joku evolutiivinen selviämisominaisuus alunperin – aikaansaannosta. Universumi on ehkä kylmä ja tyhjänpuoleinen eikä vastaa, kun sinne huutaa. Ei se silti aiheuta mitään kylmyyttä ja tyhjyyttä pään sisälle, kuten usein kuulee väitettävän. Ihmisen elämän merkitys ei löydy tähtien takaa vaan omien korvien välistä.

Olemmeko yksin maailmankaikkeudessa? Tuntuu todella erikoiselta, että vastaus olisi kyllä. Tähän tulokseen Valtaojakin tulee, käsittääkseni: " Maa näyttää olevan tuiki tavallinen planeetta ja Aurinko tuiki tavallinen tähti … maapallon elämänkin voi siis olettaa olevan tuiki tavallinen esimerkki." Miten simppelisti sanottu. Elämä taas on jatkuvan monimutkaistumisen tuotos, osa "kosmoksen luonnollista kehitystä." Ja kaikella elämällä on yhteinen kemia. Sattuma, yllättävän järjestyksen nouseminen kaaoksesta, luonnonvalinta; siinä se. Valtaoja on tiivistämisen mestari.

Sitten Valtaoja kirjoittaa: " … yksisilmäinen ja jälkiviisas on näkemys evoluutiosta keinona, jonka päämääränä on saada ihminen aikaiseksi." Eli siis evoluution päämääräksi ei voi ajatella ihmisen kehittymistä – tämä lienee ihan selvää. Mutta eikö Valtaoja juuri edellisen luvun lopuksi kirjoittanut aivan päinvastaista, vaikkakin kosmisessa mitakaavassa? "… epäilen, että maailmankaikkeudella on tarkoituksensa … tuottaa tänne eläviä olentoja, jotka pystyvät olemaan tietoisia maailmankaikkeudesta. … huipentua elämään ja tietoisuuteen … "

Eikö tämä nyt juuri tarkoita sitä, että kehityksen oli kehityttävä suuntaan, jossa yhtenä tarkoituksena oli tietoisen elämän eli ihmisen kehittyminen? Elämän synty ylipäätään saattaa olla vääjäämätöntä tässä universumissa, kuten Valtaojakin kirjoittaa, mutta että elämä maapallolla väistämättä kehittyisi ihmisen suuntaan? Ei tunnu vakuuttavalta.

Ihmislajinkin historia on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, ja Valtaoja taasen tiivistää tämänkin aiheen kätevästi ja havainnollisesti. Se fakta, että me kaikki ihmiset olemme todellakin vain noin parin sadan naisen jälkeläisiä, on päätähuimaava. Kuinka täpärällä taaskin oli elämän, tällä kertaa ihmisen, selviytyminen. Jos edes tämän vähän tiedonmurun onnistuu pitämään mukanaan, vie se tehokkaasti pohjan kaikilta epäilyttäviltä tulkinnoilta ihmisten erilaisuudelta. Aivojen koon kasvu, puhekyky, symbolisen ajattelun taito – tämä kaikki johti lopulta kulttuurievoluutioon, mikä väistämättä erottaa ihmisen muista lajeista. "Ihmisen tarina on vasta alussa, ei lopussa", kirjoittaa Valtaoja. Kieltämättä ihan tarpeellinen muistutus, että ei voi ajatella, että evoluutio olisi nyt valmis ihmisen kohdalla.

"Koko maailmanhistorian voi nähdä tarinana siitä, kuinka kulttuurievoluutio koetti muokata biologisen evoluution sille antamaa materiaalia", Valtaoja summaa historian kulkua. Varsinainen hyppäys pois luonnon armoilla elämisestä muutti lopulta historian kulun. Sopeutujista tuli muokkaajia maanviljelyksen aloittamisen myötä. "Jos minä halusin jotain lisää, se oli sinulta pois; jos me halusimme lisää, se oli naapuriheimolta tai -kansalta pois. Ja siinäpä koko maailmanhistorian punainen lanka oikeastaan olikin." Tieteen ja teknologian kehittyminen ja sitä myötä teollinen vallankumous on se neljäs mullistus, minkä Valtaoja listaa.

Valtaojan näkemys, että se perinteinen historia ei ole hänen, minun tai sinun historiaasi, koska historia ja vallanpitäjät eivät ole piitanneet tavallisesta ihmisestä, on jollain tavalla outo. Toki vanha kunnon suurmieshistoria jättää kertomatta sumeilematta ensinnäkin puolen ihmiskunnan asioista, siis naisten, mutta myös ns. tavallisen kansan historia on ollut unohduksissa pitkään. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin tehty hyvin paljon mittavaa tutkimusta naisten, lasten ja niiden muiden tavallisten ihmisten elämästä, ei vain voittajien historiasta, vaan niiden hävinneidenkin, jotka muodostavat lopulta sen suuren historian kertomuksen monine polkuineen.

Luku oikeasta ja väärästä ei ole terävintä Valtaojaa, laimeaa Rawlsiin päättyvää ohuehkoa pohdintaa. Moraalin kehityksen ja alkuperän käsittely onnistuu luvun alussa paremmin, ja esimerkit ihmisten yhteistoiminnasta verrattuna apinoihin ovat valaisevia. Moraalin luonnollinen alkuperä ihmisen kehityksen tuloksena on niin luonnollinen ajatus, että siinä ei ole mitään ihmeellistä. Universaaleja totuuksia ei oikean ja väärän sekä parhaan yhteiskuntamallin suhteen voine olla; humanistiset ja yhteiskuntatieteet eivät ole eksakteja luonnontieteitä, kuten Valtaojakin huomauttaa. Kenties siksi Valtaoja on hieman tuuliajolla tässä luvussa, kun kovia faktoja ei ole saatavilla?

Matematiikalla on aina hyvä lähteä liikkeelle, ajattelee luonnontieteilijä, ja niinpä Valtaojakin täräyttää numeroita faktoiksi lähtiessään käsittelemään uskontoa. Ja näinhän se on: miten kaikki maailman uskonnot voisivat olla yhtä aikaa niitä ainoita oikeita? Joko kaikki ovat oikeassa siten, että takana on sama jumala tai sitten kaikki uskonnot ovat vain ihmisten keksintöä. Mielenkiintoinen ajatuskulku on Valtaojan esittämä näkemys, että uskonto edelsi jumalia. Tässä saattaisi kaivata jonkinlaista uskonto-käsitteen määritelmää, mutta Valtaoja näyttää lähtevän siitä, että kaikki tietävät mistä puhutaan, kun puhutaan uskonnosta.

Uskonnot ja niiden tulkinnat heijastavat aikaansa ja yhteiskuntaa, tämän Valtaoja toteaa. Tämä mielessä pitäen on turhan positiivista Valtaojalta kirjoittaa: "Jos yhteiskunta ei enää hyväksy ihmisuhreja tai orjuutta, uskontokaan ei enää kannata niitä." Lienee tarpeetonta viitata viime aikoina Suomessa(kin) käytyyn keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksista huomatakseen, että ihan näinhän tämä homma ei mene. Tähän tosin Valtaojakin tarttuu luvun loppuosassa.

Uskonnon geneettisen alkuperän miettiminen on jännittävää. Valaisevampaa olisi kenties ollut sivuta edes jotenkin kognitiivisen uskontotieteen näkemyksiä ja tuloksia. Hauska ajatusleikki on tuonpuoleisuuden puolustaminen ja sitten vastustaminen. Kunnon väittelijä kykenee argumentaatioon asian kuin asian puolesta! "En tiedä, enkä usko, että kukaan muukaan tietää", Valtaoja summaa. Tieteen ja uskon rajanvedosta Valtaoja taas kiteyttää tutulla taidollaan: "Jos uskot, jossain kohden on otettava loikka tuntemattomaan. Jos et usko, et näe mitään syytä pomppia ympäriinsä."

"Homo sapiens alkoi tehdä asioita, joita sen ei ollut pakko tehdä hengissä säilyäkseen", kirjoittaa Valtaoja. Sata tuhatta vuotta sitten jotain erikoista todella tapahtui. Ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja maailmasta aivan eri tavalla kuin aiemmin. On kutkuttavaa miettiä miten ja miksi tämä kaikki tapahtui. Miksi kysymys on ehkä tässäkin harhauttava, ei evoluutiolla ole mieltä ja suunnitelmia. Miten-kysymyksestä taas voimme jotain tietääkin.

Tiedemiehenä Valtaoja näkee tieteen merkityksen syvällisesti. Sitä ei toki mitenkään voida ohittaa ja kenties siitä muistuttaminen on tarpeen, kuten Valtaoja tekee. Tieteen tarkoituksen ja päämäärän Valtaoja summaa hyvin: kaikkea pitää uteliaasti tutkia, koska emme voi koskaan tietää, mitä tulee tapahtumaan. Lopputulema ei ole annettu. Tässä on tieteen nerous mutta myös haaste. Epävarmuuutta on siedettävä, lopullisia vastauksia ei ole.

Hyvä kirja herättää paljon kysymyksiä, kenties enemmän kuin antaa vastauksia niihin. Tässä Valtaoja onnistuu erinomaisesti. Vaikka aihepiiri kaikkinensa on hulluutta hipova, Valtaoja onnistuu käsittelyssään olemaan kepeä sortumatta pinnallisuuteen, syvällinen ajautumatta vaikeaselkoisuuteen. Kirja kutittelee uteliaisuutta ja tönii lempeästi etsimään lisää tietoa, tutkailemaan ja pohtimaan. Kaikenkaikkiaan kattava Kaiken käsikirja. Kolumneissaan Valtaoja tosin tuntuu olevan hieman kärkevämpi kuin tässä kirjassa, mikä tietysti tietokirjan luonteeseen istuukin paremmin. Valtaoja vain on niin herkullinen kirjoittaja, että hänen näkemyksiään on terävämpinäkin ilo lukea.

Kirjoitus on tiivistelmä Readberry.fi -palvelussa kirjoittamistani esilukijan kommenteista Valtaojan kirjaan. Lisää ajatuksiani kirjasta löytää sieltä!

Maurizio De Giovanni: Il metodo del coccodrillo

Mondadori 2012

Romaani alkaa lyhyellä kuvauksella kuinka Kuolema saapuu kaupunkiin. Tästä siirrytään poliisiasemalle, jossa tarkastaja Lojacono kyllästyneenä seuraa kollegansa yhdentekeviä puuhia. Seuraava lyhyt luku esittelee vanhuksen, joka varaa hotellihuonetta laukussaan pistooli. Seuraava luku avaa Lojaconon menneisyyttä: epäselvän mafiayhteyden takia Lojaconon täytyi hylätä hyvä ura Sisiliassa, hänen perheensä siirrettiin turvallisuussyistä toisaalle Sisiliaan ja Lojacono Napoliin, yhdentekeviin poliisin toimistohommiin. Ollaan nykypäivän Napolissa. Kirjailija luo näin alkuasetelman tarinalleen: murhaaja ja kärsivä poliisi.

Luvut ovat lyhyitä, ne avaavat lukijalle silmäyksen tilanteeseen ja kyseessä olevaan henkilöön kunnes siirrytään seuraavaan. Lukujen lomassa on kursiivilla kirjoitettuja kirjeitä, joita murhaaja kirjoittaa rakastamalleen henkilölle jälleennäkemisen toivossa kertoen samalla huolellisista murhien valmisteluista ja suunnitelmiensa etenemisestä. Seuraavat lyhyet luvut esittelevät erilaisia nuoria, katsaus heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa: Mirko, Giada, Eleonora, Donato. Välillä kerrotaan Lojaconon elämästä, menneestä ja nykyisestä, mutta taas vain väläyksinä, välillä vanhusmurhaajasta, kuinka hän kävelee huomaamattomana Napolin katuja ja valmistelee murhaa.

Varsinainen ”murhatarina” alkaa, kun Lojacono saa hälytyksen murhapaikalle ollessaan päivystämässä yövuorossa. Hänen ei pitäisi osallistua tutkimuksiin mutta tutkiessaan murhapaikkaa hän huomaa tärkeitä yksityiskohtia. Hänet siirretään syrjään tutkimuksesta. Lojacono alkaa kuitenkin itsekseen pohtia murhaa, ja kun seuraava uhri löydetään, hänellä on teoria, että camorralla (mafialla) ei ole mitään tekemistä murhien kanssa.

De Giovanni rakentaa yllätyksetöntä rikosromaania, joka etenee kohtuullisen hitaasti esittelemällä ja kuvailemalla eri henkilöitä. Jokseenkin kliseistä on myös asetelma, jossa syrjään siirretty, henkilökohtaisessa elämässään kärsivä poliisimies, Lojacono, onkin ainoa, joka lopulta käsittää mistä on kyse ja nousee näin tutkimuksen päähenkilöksi unohtamatta kaunista poliisinaista, joka johtaa tutkimuksia ja huomaa miespoliisin kyvyt. Myös huomaamattomaksi tekeytyvä murhaaja, jonka omia aivoituksia esitellään kirjeiden muodossa, ei jätä varsinaisesti tilaa jännitykselle. Nuorten esittely vie pian lukijan käsittämään, että tässä ovat murhaajan kohteet, kuka ammutaan seuraavaksi? Median rooli nousee myös esiin murhatutkimuksen rinnalla, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista: valtava mediakohu nuorten murhista ja poliisien näyttäminen epäpätevinä. Murhaajan nimeäminen krokotiiliksi tulee kirjassa medialta: murhapaikoilta on löytynyt kyynelten tahrimia nenäliinoja  – krokotiilin kyyneleet.

Ainoa jännitysmomentti on oikeastaan murhaajan motiivi, se ei tule suoraan esiin vaikka murhaajaa muuten kuvaillaan ja esitellään tämän ajatuksia. Lojacono pääsee motiivin jäljille tarkkaillessaan murhattujen nuorten vanhempien tuskaa ja ymmärtää, että murhaaja rankaiseekin vanhempia tappamalla näiden lapset. Vanhempien välisten yhteyksien penkominen tuo esiin yllätyksettömän tarinan 1990-luvun lopulta: opiskelijatyttö, poikaystävänsä hylkäämänä, tekee hämäräperäisellä klinikalla abortin, masentuu ja heittäytyy ikkunasta alas. Murhattujen nuorten vanhemmat ovat olleet tähän osallisina, yksi oli toimenpiteen tehnyt lääkäri, toinen avustanut sairaanhoitaja, kolmas klinikan yhteystiedot antanut tuttu. Tässä vaiheessa lukijalle paljastuu, että yksi esitellyistä nuorista, Eleonora, onkin tuo 90-luvun lopulla itsemurhan tehnyt tyttö. Uusia henkilöitäkin esitellään: kauan kaivattu vauva ja hänen onnelliset vanhempansa.

Romaanissa poliisien tutkimukset etenevät kumman helposti, vaikeudet ovat pieniä ja ne voitetaan nopeasti tai esteet ovat outoja (esim. henkilön puhelinnumeroa ei saada millään selville…). Kun murhaajan motiivi selviää, lukijan jännitettäväksi jää tappaako murhaaja vain esitellyn Stella-vauvan vai myös tämän vanhemmat; käy ilmi, että Stellan isä on Eleonoran 90-luvulla hylännyt poikaystävä. Murhaaja taas osoittautuu itsemurhan tehneen tytön isäksi. Vaikka romaanin loppupuolella maalaillaan laveasti krokotiilimetaforilla, kuinka kylmäverinen krokotiili väijyy yksin viatonta saalistaan tekeytyen huomaamattomaksi, jotenkin se jää ontoksi. Vuosien päästä tyttärensä itsemurhaa kostava isä ei jotenkin tunnu tarinassa kovin uskottavalta. Eteläinen Italia on toki paljon konservatiivisempi ympäristö kuin Suomi, muttei romaani yhteiskuntakuvaukseenkaan yllä, ei sen varmaan ole tarkoituskaan.

Loppuhuipennus on karmiva, jännitystä onnistutaan rakentamaan, mutta lopputulema on masentava: murhaaja ampuu vauvan, laulaa sille tuutulaulua (joka on romaanin alussa) ja ampuu lopulta vanhempien ja poliisien edessä itsensä; murhaajaisä syytti lopulta itseään eniten tyttärensä itsemurhasta. Tarina ja ratkaisu jäävät lopulta ohuiksi ja epätyydyttäviksi, henkilöhahmot ovat myös luonnoksenomaisia ja Lojaconon henkilökohtainen tragedia on myös jotenkin irrallinen ja naiivikin paikoitellen unikuvauksineen. Tarinalta odotti enemmän mutta se paljastuikin lopulta aika tavanomaiseksi eikä kovin hyvin motivoiduksi murhajutuksi vaikka aineksia ehkä olisi ollutkin.

Minun Utrioni

Kirjahyllyssäni on pyhitetty hylly Kahdelle Suurelle: Mika Waltarille ja Kaari Utriolle. Sieltä heidän kirjojensa tutut selkämykset ovat katselleet lempeästi minua kaikissa kodeissani. Ensimmäisen oman Utrioni sain yläasteella äidiltäni joululahjaksi. Kirja oli Vaskilintu. Se veti minut vastustamattomalla tavalla mukaansa keskiajalle, joka jo tuolloin jäi ihoni alle sieltä koskaan poistumatta. Utrio avasi minulle uuden maailman: keskiajan Euroopan reuna-alueineen. Olin lumoutunut. Näitä tarinoita ei kerrottu historiantunneilla! Itse asiassa keskiajasta ei kerrottu juuri mitään koulussa. Utrio toimikin oppaanani tuohon kiehtovaan aikakauteen. Vaskilinnun pakanallinen maailma oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Kirja herätti kiinnostuksen suomalaisten muinaisuutta kohtaan. 

Vaikutuin tuolloin vuosia sitten kirjasta niin kovin, että kirjoitin Utriolle kirjeen, ja sain häneltä vastauksen! Tuo kirje on visusti edelleen tallessa. Siinä Utrio kertoo tulossa olevasta kirjastaan, Tuulihaukasta. Miten odotinkaan sitä! Ja kirjan ilmestyttyä ahmin sen – ja kirjoitin uudestaan Utriolle, ja sain uuden vastauksen! Se on talletettuna edellisen kirjeen viereen. Mitä balsamia 15-vuotiaalle, kun Utrio kirjoittaa vastaukseensa : ”Osoittaa mielestäni aikamoista kypsyyttä Sinun iälläsi ymmärtää Vaskilinnun ja Tuulihaukan uskonnolliset elementit.” Lause toki lämmittää edelleen. Ja lopun toivotus: ”Lukuiloa Sinulle edelleenkin. Älä lue liian nopeasti. Ahmimalla menettää paljon kirjan suurista historiallisista kuvauksista.” Kehotus olikin paikallaan, sillä kun viime vuonna, vuosien tauon jälkeen palasin noiden nuoruuteni suosikkien, sekä Yksisarvisen, pariin, huomasin, etten muistanut Tuulihaukasta paljoakaan, Yksisarvisesta suorastaan en mitään! Mikä ilo olikaan lukea taas nuo kirjat. Joskus kun palaa vanhojen, varsinkin nuorena lukemiensa, suosikkien pariin, saattaa pettyä. Utrio ei kuitenkaan pettänyt: kirjat olivat aivan yhtä hyviä kuin silloinkin. Nyt niitä luki taas uusin silmin, kun omat tiedot keskiajasta, pyhimyksistä ja suomalaisten muinaisuskosta olivat karttuneet muita reittejä tässä välissä. Äidiksi tuleminen myös avaa uusia näkökulmia naisten kohtaloihin.

Mikä ilo olikaan muutama vuosi sitten päästä henkilökohtaisesti kiittämään Utriota hänen kirjoistaan, kun tapasin hänet Helsingin kirjamessuilla. Kerroin myös kirjoittamistani kirjeistä ja saamistani vastauksista sekä siitä, kuinka oikeastaan hänen ansiostaan luin keskiajan historiaa yliopistossa. Yliopistoaikoina ei ollut kovin suositeltavaa sanoa lukevansa Utrion kirjoja. Siitä seurasi kulmien kohottelua. Itse en luonnollisesti ymmärrä moista: Utrio on loistava, huumorintajuinen, humaani, taitava kirjoittaja, tarinankertoja ja historian tuntija, joka on kirjoittanut lukuisia tietokirjojakin erityisesti naisten historiasta. Viihteellisyys tai romanttisuus eivät vähennä mitenkään kirjan tai tarinan arvoa, se voi aivan yhtä hyvin kertoa jotain olennaista ihmisestä kuin joku ns. vakavampikin kirja. Utrio ei luonnollisesti ole itsekään voinut välttyä vähättelyltä.

Utriolta kysyttiin vuonna 1981 eräässä televisio-ohjelmassa ”Haluatko sinä siis kapinoida sitä käsitystä vastaan mikä meillä on naiskulttuurista?” Hän vastasi, mielestäni edelleen melko ajankohtaisesti: ”Kyllä, minä olen tullut siihen tulokseen, että tämä nykyinen suhtautuminen naiskulttuuriin, joka on perin juurin halveksiva, on todella väärä eikä ota huomioon tosiasioita. Jos me vertaamme kahta kulttuuria, mieskulttuuria ja naiskulttuuria ja nimenomaan nyt vaikka viihteen alalla, niin meillä on tyypillinen miesten viihde, joka on väkivaltaista, se nojaa ihmisen tappamiseen, kiduttamiseen, sotaan, yleensä väkivaltaan. Naisten viihde taas nojaa tämmöisiin positiivisiin asioihin, rakkauteen, läheisyyteen, hellyyteen, turvallisuuteen, synnyttämiseen. Niihin asioihin, joilla ihmiskunta jatkaa olemassaoloansa, ja kuitenkin tätä positiivista ja minun mielestäni eettisesti paljon korkeatasoisempaa viihdettä halveksitaan. Ja sitä halveksitaan varmasti lähinnä sen vuoksi, että se on nimenomaan naiskulttuuria.”

Viime vuonna taas Helsingin kirjamessuilla vaikutuin Utriosta, kun kuulin hänen kertovan uudesta kirjastaan, Sunnevasta. Oikeastaan kirja on kirjoitettu jo 1969 ja 1970, nyt ilmestyi uudistettu ja yhdistetty laitos. Utrio kertoi, kuinka Sunneva on suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen seikkailuromaani, jossa pääosassa on nainen! Itse Utrioni lukeneena ja niiden kanssa kasvaneena en ole pitänyt mitenkään ihmeellisenä moista, mutta tämäkin vain kertoo kirjailijoiden suuresta merkityksestä ja vaikutuksesta käsityksiimme. Olin taas kerran Utrion tarinankerronnan, hänen suuren tietomääränsä ja humaanin otteensa lumoissa. Nyt parhaillaan luen Sunnevaa ensimmäistä kertaa. Hykerryttävästi päätähuimaavassa tarinassa näkee tulevien suurten romaanien maisemia ja teemoja, tuttuudentunne lämmittää. Vaikka olenkin lukenut huomattavat määrän Utrion romaaneja, ilokseni huomaan, että vielä monia on lukematta. Olen myös lukenut Utrion 1800-luvulle sijoittuvia kepeitä romaaneja. Ne ovat viihdyttäviä, virkistäviä ajankuvia, joissa huumorilla on enemmän sijaa.

Rakkaus historiaan ja hyviin tarinoihin on vienyt huomiotani Utrion muilta puolilta, kuten hänen aktiiviselta rooliltaan yhteiskunnallisena keskustelijana. Helsingin Sanomien raadissa hänen kommenttejaan saa lukea usein, mutta nyt vasta otin hyllystä riemastuttavasti nimetyn Kiilusilmä feministi -kolumnikokoelman. Olen lukenut sitä bussissa moneen otteeseen. Hyvin harvoin saa viettää aikaa niin hykerryttävän pisteliäässä, suorasukaisessa, viisaassa, ymmärtävässä ja kaikin puolin valloittavassa seurassa. Tekisi mieleni siteerata Utriota ääneen kanssamatkustajille, huudahdella hänen terävänäköisyydelleen. Ainoa masentava seikka on sen huomaaminen, kuinka ajat eivät joissain asioissa muutu 30 vuodessakaan. Olen loputtoman kiitollinen ja ylpeä siitä, että Utrio on pitänyt naisten ja lasten asemaa ja oikeuksia esillä väsymättä vuosikymmeninen ajan. Kiilusilmä feministi saa kunnioitukseni ja on minulle myös armoitettu keskiajan kuvaaja, oppaani keskiajan maailmaan, naisten näkökulman avaaja historiaan.

Éric Reinhardt: Le système Victoria

Edition Stock 2011

Ranskalainen Éric Reinhardt on kirjoittanut massiivisen romaanin, jonka keskiössä on päähenkilö David Kolskin pakkomielteisiä piirteitä saava suhde Victoria de Winteriin. Romaanin minäkertoja on David, joka kertoo tarinaa takautuvasti, tarkkaillen, selittäen yksityiskohtia myöden. Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, kun David huomaa kauppakeskuksessa naisen, joka kiinnittää hänen huomionsa. David seuraa naista tuntikausia keskuksessa ennen kuin uskaltaa puhutella tätä. Jo tässä vaiheessa David paljastaa, mihin kaikki tämä johti: vajaata vuotta myöhemmin Victoria on kuollut ja David on paennut syrjäiseen hotelliin erossa vaimostaan ja kahdesta tyttärestään. David puhuttelee lopulta Victoriaa, joka paljastuu suuren ylikansallisen pääoma- ja sijoitusyhtiön maailmanlaajuisten toimintojen HR-päälliköksi. David itse on arkkitehti, joka on työmaapäällikkönä Ranskan korkeimman pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla. Päähenkilöiden ammatit ja sitä kautta poliittiset näkökannat ovat romaanissa suuressa roolissa.

David alkaa kiertää tarinaansa hitaasti auki aloittamalla viettelyhistoriastaan: hän on vietellyt vain tuntemattomia naisia, ainoastaan yhden yön juttuihin sinä aikana kun on ollut Sylvien, vaimonsa, kanssa. Viimeisen viiden vuoden aikana hän ei ole vietellyt ketään. Mutta nyt hän kohtasi Victorian. Pitkän sisäisen monologin kertominen avaa Davidin persoonaa lukijalle: David häilyy masennuksen ja toivon välillä, hän odottaa aina jotain ihmeellistä tapahtumaa, joka muuttaisi elämän. Monologiin sisältyy pitkällinen muistelo, kun David 19-vuotiaana arkkitehtuurinopiskelijana kohtasi salaperäisen naisen Pariisin yössä. Tämä muisto seuraa häntä läpi elämän.

Davidin ajatusten, muistojen ja haaveiden pitkällisen kuvailun ohella Reinhardt käyttää yllättävän vähän aikaa Davidin perheen kuvaukseen. On aivan kuin perhettä ei olisikaan – vaativa työelämä ja intohimoiset kohtaamiset Victorian kanssa vievät kaiken ajan, kotona David käy vain nukkumassa muutaman tunnin, mikä ei vaikuta olevan päähenkilölle edes mikään ongelma. Muutama lyhyt perhetuokion kuvaus tuntuu siten entistä päälle liimatummalta.

Davidin ja Victorian ensitapaaminen on Lontoossa, Victorian järjestämänä. David kuvaa tapahtumaa yksityiskohtaisesti pitkällisiä ammatillisia keskusteluja myöden. Kiivasta väittelyä käydään kapitalismista: David on vasemmistolainen, jota Victorian ”ideologinen eksotismi” hämmästyttää ja ällöttääkin vähän. Toisaalta David ihailee ja haluaa Victoriaa, joka on kaunis, rikas, vaikutusvaltainen. Illalliselta, jonka Victoria maksaa, he siirtyvät hotelliin ja rakastelevat tuntikausia, mistä David kertoo yksityiskohtia myöden.

Pitkällisesti kerrotut lapsuus- ja nuoruusmuistot sekä Sylvien tapaaminen vievät tarinan pitkäksi aikaa pois Victoriasta. Sylvie ei ehkä ole Davidin unelmanainen, mutta seurusteluaikaa kuvataan pitkälti ja lopulta Sylvien sairastumista maanis-depressiivisyyteen. Lääkehoito vie Sylvien koomaan viideksi päiväksi, jonka aikana David lupaa sitoa elämänsä Sylviehin. Kooma-ajan toivottomuuden kertominen rinnastuu Davidin tarinassa nykyhetken toivottomuuteen hotellissa, hylättynä, itsesyytösten valtaamana. Reinhardt on rakentanut romaaniinsa kolme tasoa: nykyhetken, josta käsin David muistelee ja kertoo tarinaansa; kaukana olevan menneisyyden, josta David kertoo satunnaisesti muistojaan nuoruudesta ja jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa nykyhetkeen; ja lähimenneisyyden, jossa David elää suhteen huumaa Victorian kanssa ja joka on tavallaan tarinan päätaso ammatillisine lisineen. Lähimenneisyys lähestyy vähitellen kertomuksen nykyhetkeä, joka välillä aina pilkahtaa lähimenneisyyden kerronnassa mukana.

Vastoin tapojaan David siis aloittaa suhteen Victorian kanssa. Yksityiskohtaiseen, pohdiskelevaan ja kuvailevaan tyyliin David käy läpi ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Suhde ja rakastelu Victorian kanssa tuo Davidille uutta energiaa, euforiaa, hyvää oloa, joka heijastuu energiana ja tehokkuutena työelämässä. Davidin mielessä hänellä ei ole rakastajatarta eikä hän petä vaimoaan, sillä suhde ja seksi Victorian kanssa on jotain muuta, jolla ei ole sijaa todellisuudessa, se on kuin unta, jonka muisto rikastuttaa arkielämää. Tämä taianomainen euforia auttaa Davidia selviämään ja viemään eteenpäin jättiläismäistä rakennusprojektia. Davidin ja Victorian suhde jatkuu loputtomilla tekstiviesteillä, pitkällisillä sähköposteilla ja otteilla Victorian päiväkirjasta, joita hän lähettää Davidille kuin kokousmuistiinpanoja. Suhteen edetessä Victoriasta paljastuu vähitellen uusia puolia, jotka hämmentävät Davidia. Victoria onkin naimisissa ja neljän lapsen äiti ja hänellä on ollut rakastajia ennenkin. Perhe-elämä ei aseta kummallekaan mitään esteitä, mitä nyt muutama tekstiviesti Sylvieltä saa Davidin hätääntymään hieman, että Sylvien maanis-depressiivisyys nostaisi taas päätään. Victorian kyky valehdella miehelleen ja järjestää tapaamisia halujensa mukaan Davidin kanssa hämmentää Davidia.

Victorian etuoikeutettu elämä alkaa vähitellen kalvaa Davidia ja hän alkaa nähdä Victorian yhä enemmän uuden globalisaation aikaansaaman yläluokan edustajana, joille kaikki on mahdollista henkilökohtaisella ja ammatillisella tasolla rajojen hävittyä. Ylellisyydet, nautinnot ja omalle ”luokalle” järjestetyt etuisuudet ovat Davidille esimerkkinä kapitalismin tunteettomuudesta. Hyppäys nykyhetken hotelliin ja keskustelu omistajan kanssa yöllä näyttää Davidin muuttuneet ajatukset: Victoria olikin aivan omanlaisensa olento, jota sovinnaiset ja totutut kategoriat eivät voineet vangita ja hän oli löytänyt aivan omanlaisensa idealismin ja vapauden, jota itse toteutti. Vaikka David ei tappanut Victoriaa, hän pitää itseään syypäänä. Poliisikuulustelu, jossa David kertoo kaiken ja avautuu, vertautuu itse romaaniin.

Kun David haluaa hidastaa pakkomielteenomaiseksi muuttunutta suhdetta, Victoria tarjoaakin työmahdollisuutta Davidille firmansa kautta. Davidin unelma arkkitehtina työskentelemisestä ja omasta firmasta toteutuisi, kun Victoria järjestäisi hänelle työn. David innostuu, tekee suunnitelmia, suhde saa uutta puhtia, tornin rakentaminen ongelmineen saisi jäädä uuden työn myötä. Victorian lupaamaa tapaamista firmansa Kilofferin (!) pomon Peter Dollanin (!) kanssa ei vaan tunnu järjestyvän (väkisin tulee mieleen, että nimet ovat tahallisia muunnelmia sanoista kill offer ja dollar ja niillä halutaan alleviivata rahan valtaa). Victorian systeemi alkaa vähitellen paljastua Davidille; Victorian kaksoiselämä ja muuntautumiskyky tyrmistyttää ja kiehtoo Davidia. Victorialla on useampia elämiä, jotka eivät kohtaa koskaan, ja hänellä on aina vähintään yksi rakastaja. Victoria näkee itsensä (ja edellisen rakastajansa) erityislaatuisen aristokratian edustajina, jotka ovat moraalinormien yläpuolella ja joilla on kyky nauttia elämästä tavallisuuden yläpuolella, vapautua konventioista. David kokee, että Victoria on vetänyt hänet systeemiinsä mukaan ja että hän näkee vain osia kerrallaan Victorian elämästä.

David alkaa epäillä Victoriaa valehtelusta ja välttelystä. Samaan aikaan työ rakennuksella on entistä stressaavampaa. David huomaa, että häntä seurataan. David alkaa tuntea itsensä hyväksikäytetyksi, työsään orjaksi ja suhteessaan huoraksi: hän antaa kaikkensa pakosta työssään ja sängyssä Victorialle. Riidan myötä David ja Victoria löytävät uuden tason suhteestaan, intohimo laajenee, kun Victoria kertoo edellisen rakastajansa kanssa tekemistä asioista ja paljastuukin, että yhteinen fantasia on tuntemattoman miehen ottaminen mukaan sänkyyn. Samana iltana häntä seuranneet miehet tuovat Davidin luo henkilön, joka tarjoaa Davidille rahaa siitä, että tornin rakentaminen viivästyy. David kieltäytyy.

Loppunäytös käynnistyy Davidin ja Victorian tapaamisesta terassilla. David kertoo sittenkin hyväksyneensä rahat, koska kokee, ettei häntä arvosteta työssään. David myöntää, että todellisuus vaikuttaa nykyään väärältä, hän ei usko enää mitään ja epäilee kaikkea. Tilanteiden, joissa ei enää voida osoittaa oikeaa ja väärää, lisääntyminen kuvaa Davidista hyvin nykyajan liberaalia maailmaa, jossa Victoria pärjää niin hyvin. Lähtiessään terassilta he kävelevät pornoelokuvateatterin ohi. Uuden fantasian toteuttamisen halu vie heidät sisälle. Victoria valitsee kaksi miestä liittymään seuraan, rakastelemaan elokuvateatterissa. Lopulta David haluaa lähteä ja lopettaa, Victoria ei. Victoria lähtee kahden miehen kanssa, David seuraa perässä. Victoria nousee autoon miesten kanssa, David ei halua lähteä, ja Victoria ajaa miesten kanssa pois.  Tätä tilannetta käydään läpi poliisin kanssa: Miksi David ei estänyt Victoriaa lähtemästä miesten mukaan? Victoria löytyi alastomana ja murhattuna metsästä lähdettyään miesten mukaan. Päästyään pois kuulustelusta David ajaa kotiinsa ja pelätessään, että vaimo ja lapset tulevat, hän päättää kadota, koska ei ole valmis kohtaamaan heitä. Kirja loppuu kuvaukseen, kun David ajaa päämäärättömästi Ranskan läpi ja päätyy erään hotellin eteen.

Pakkomielteisen suhteen kehittymisen, etenemisen ja lopulta päättymisen kuvauksena romaani onnistuu hyvin. Sen sijaan Davidin tarinan availu pitkällisesti moniin suuntiin hajottaa tarinaa ja varsinainen punainen lanka tuntuu ajoittain häviävän. Rönsyilyt ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta eivät lopulta johda mihinkään. Tavassa, jolla suhde toiseen naiseen erotetaan perhe-elämästä, on jotain periranskalaista, ainakin suomalaiselle lukijalle. Toisaalta juuri perhe-elämän puuttuminen lähes kokonaan Davidin elämästä tuntuu epäuskottavalta, kuten paikoittain myös pitkät dialogit ja monologit, joita David ja Victoria pitävät milloin rakennustyömaasta milloin Kilofferin sisäisestä kykyjenetsintämetodista. 

Tarinana Le système Victoria ei ole mitenkään erikoinen, hyvin kerrottu tosin joitain pitkällisiä jaaritteluja ja juonen ylimääräisiä sivupolkuja lukuun ottamatta. Se että nainen on rikas, vaikutusvaltainen ja dominoivassa asemassa mieheen nähden sekä sosio-ekonomisella että seksuaalisella tasolla ei ainakaan Suomessa ole asetelmana hätkäyttävä. On helppoa nähdä Davidin ja Victorian suhteen dynamiikassa vertauskuvaa kapitalismin ja liberalismin toimintaan. Ja Reinhardt tekee sen itse: Victorian työn kuvaus henkilöstöjohtajana neuvotteluissa ammattiliittojen kanssa irtisanomisista ja lakkauttamisista, totuuden muuntelu, takinkääntämiset, häikäilemättömät menetelmät, hyväksikäyttö voittojen maksimoimiseksi… David näyttäytyy lopulta saman menetelmän uhrina näyttämönään seksuaalisen nautinnon maksimointi. Victorian systeemi vie lopulta häneltä itseltään hengen ja ajaa Davidin hylkiöksi. Se, että intohimo ja pakkomielteisyys saa huonon lopun, on aika banaali lopetus. Se, onko Reinhardtin tarinan opetus (tai toive), että kapitalismissa kaikki ovat lopulta uhreja, jääköön kunkin lukijan itse arvioitavaksi.  

Toim. huom.

Sivuseikkoja – kirjallisuutta kaikkiruokaisille -blogini on kokoelma uusia ja vanhoja, julkaistuja ja julkaisemattomia kirjoituksiani kirjallisuudesta laajalla skaalalla. Luen itse kaikenlaista kirjallisuutta: nautin fantasiasta, historiallisista romaaneista, tietokirjoista, romanttisesta viihteestä – kyseessä on siis kirjoituksia kaikkiruokaiselta kirjallisuuden ystävältä. Koska historia on kirjallisuuden ohella intohimoni, käsittää tämä blogi siis myös vuosien takaisia kirjoituksiani. Päivitän blogiani näin aluksi arkisto edellä: Arthur Phillipsin The Tragedy of Arthur by William Shakespeare on makupala kaunokirjallisuudesta. Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat taasen on esimerkki hyvästä ja viihdyttävästä tietokirjasta, tarjoillaan verryttämään makuhermoja odotellessa uusimman Enqvistin arviota. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!

Guillaume Musso: L’Appel de l’ange

XO Editions 2011

Ranskalainen Guillaume Musso on kirjoittanut tyylilajeja sekoittavan viihteellisen romaanin, joka liitelee Yhdysvaltojen, Ranskan ja Iso-Britannian välillä tietotekniikan ihmeellisellä avustuksella. Älypuhelinta, jolle prologi on tavallaan omistettu ilman muuta yhtymäkohtaa tarinaan, voisikin pitää yhtenä tarinan päähenkilöistä.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, luvut on tunnollisesti nimetty ja alkavat aina (pääosin) kirjallisuussitaateilla. Tapahtumapaikat ja kellonajat, joskus myös päivämäärät ja vuodet on usein kerrottu tarinan sisällä kappaleiden/jaksojen alussa. Tämä osoitteleva tapa tuo mieleen elokuvakerronnan ”leikkaukset” aina tiettyyn kohtaukseen ja hetkeen. Tarinan tämän päivän kuvausta on tuotu esiin marssittamalla tekstin väleihin erilaisilla fonteilla ja taitoilla tekstiviestejä ja sähköposteja sekä googlattuja artikkeleja.

Tarina lähtee liikkeelle lentokentältä New Yorkista ja esittelee Madelinen ja Jonathanin, kirjan päähenkilöt,, jotka satunnaisen törmäyksen seurauksena vahingossa tulevat vaihtaneeksi kännyköitään. Madeline on englantilainen kukkakauppias Pariisissa, Jonathan ranskalainen eronnut yhden lapsen isä, joka työskentelee sanfranciscolaisessa ravintolassa. Puhelinsekaannus huomataan vasta myöhemmin ja tekstiviestejä vaihdetaan kireissä tunnelmissa. Kumpikin alkaa kuitenkin tahollaan tutkailla toisen puhelinta ja alkaa löytää toisen elämästä kiinnostavia yksityiskohtia. Ideana on, että nykyään ihmisellä on koko elämänsä saatavilla kännykässä ja sen kautta myös salaisuudet voivat paljastua. Kevyelle viihdekirjalle ominaiseen tyyliin ns. tavalliset ihmiset paljastuvat rikkaiksi ja kuuluisiksi, omaavat pimeän menneisyyden, ovat silti kauniita, rohkeita ja merkkituotteiden ympäröimiä.

Madeline selvittää Googlen avulla Jonathanin henkilöhistorian: lahjakas ranskalainen huippukokki, joka oli kohonnut kunniaan ja maailmanmaineeseen keittotaitojensa ja avioliittonsa ansiosta. Rikkaan italialais-amerikkalaisen suvun perijätär kuitenkin petti, bisnekset velkaantuivat ja romahtivat. Avioeron seurauksena ja maineesta ja kunniasta pudonneena Jonathan asuu nyt tuntemattomana San Franciscossa hulttiomaisen ex-lankonsa kanssa ja kokkaa pienessä kortteliravintolassa ilman sen suurempia elämänhaluja tai intohimoja ja näkee poikaansa vain silloin tällöin, kuten tarinankerrontahetkellä, ennen joulua.

Jonathan taas puolestaan penkoo Madelinen kännykkää ja löytää rikkaan ja turvallisen miehen kanssa seurustelevan kauniin kukkakauppiaan pinnan alta salattuja asioita ja lopulta menneisyyden: Madeline oli aiemmin ollut poliisina Manchesterissa, jossa epäonnistuneen teinitytön katoamisjutun jälkeen oli yrittänyt itsemurhaa, josta selvittyään oli jättänyt kaiken taakseen ja ryhtynyt kukkakauppiaaksi Pariisiin.

Madeline pitää Jonathanin kohtaloa epäreiluna ja ryhtyy penkomaan sitä ajautuen vanhoihin poliisirutiineihinsa, yhyttää Jonathanin vanhan liikekumppanin ja työtoverin, joka oli pettänyt Jonathania tämän vaimon kanssa ja löytää lopulta oudon sähköpostiviestin.

Jonathan taas penkoo esiin Madelinen puhelimesta vanhan katoamisjutun tutkinta-aineiston. Tarina siirtyy kolme vuotta taaksepäin Manchesteriin ja kertoo kadonneen teinitytön, narkkariäidin kultivoituneen ihmelapsen, Alice Dixonin katoamisjutusta. Madeline ajautui poliisina liikaa mukaan tutkintaan, otti yhteyttä ex-poikaystävään, nykyiseen rikollispomoon, joka auttoi lopulta Madelinea etsinnöissä, jotka kuitenkin loppuivat, kun Alicen DNA-testillä varmistettu sydän lähetettiin postilla Madelinelle. Alice siis oli kuollut, Madelinen tutkinta epäonnistunut. Jonathan kuitenkin tunnisti kuvasta Alicen ja havaitsi nähneensä tämän puoli vuotta oletetun kuoleman jälkeen Etelä-Ranskassa. Sitten selvitetään Jonathanin menneisyyttä, josta löytyy myös itsemurhayritys, josta Alice oli hänet pelastanut viemällä aseesta ammukset sen jälkeen kun Jonathan oli ottanut tmän tuntemattoman tytön kyytiin Pariisista ja palauttanut tämän oletetulle äidilleen Etelä-Ranskaan.

Tarina vie menneisyyttä ja nykypäivää uskomattomine käänteineen eteenpäin. Madeline ja Jonathan eivät ole onnistuneet vaihtamaan puhelimiaan mutta penkovat toistensa menneisyyttä laiminlyöden nykyhetken ihmissuhteet, Madeline poikaystävänsä ja Jonathan poikansa ja lentävät kumpikin tahoillaan selvittämään toisen tarinaa kertomatta siitä kuitenkaan kenellekään, ei edes toisilleen. Jonathan lentää Manchesteriin ja Madeline San Franciscoon. Välillä käydään epäuskottavaa tekstiviestien ja sähköpostien vaihtoa, dialogissa on paikoin toivomisen varaa muutenkin.

Lopulta henkilöt ja puhelimet kohtaavat New Yorkissa suunnitellusti, kun Jonathan voi kummallisten käänteiden ansiosta kertoa Madelinelle, että Alice on elossa irrotetusta sydämestä huolimatta. Ja kuin ihmeen kaupalla Madeline ja Jonathan huomaavat rakastavansa toisiaan, olevansa twin souls. Kohtalon oikusta he olivat tavanneet, Madelinen isoäiti sanoi sellaista enkelin kutsuksi/huudoksi/soitoksi?. Tarinan väliin heitetään manchesterilaisen poliisin, joka sai Alicesta Jonathanin ansiosta todisteita selville, salamurha, ja vihdoin esitellään Alice, joka väärän henkilöyden turvin käy newyorkilaista Julliardin huippukoulua, kunnes hänet kaapataan yllättäen. Kirja alkaa muistuttaa enenevässä määrin rikosromaania sieppauksineen ja takaa-ajoineen. Mutta toki ensin selvitetään Jonathanin tarinasta, että ex-vaimon oletettu aviorikos olikin itsepuolustuksena tapetun liikekumppanin ruumiin hävittämistä koskeva harhautus.

Lisää salaisuuksia paljastuu: manchesterilainen rikollispomo, Madelinen nuoruuden poikaystävä, Danny ei ollutkaan tapettu, ruumis oli hänen kaksoisveljensä ja että Danny on Alicen isä, mitä ei kukaan tiennyt aiemmin isättömästä Alicesta. Takaa-ajolavastuksen seurauksena Danny ja tarinaan mukaan tuleva agentti Blythe löytyvät New Yorkista ja tarina paljastuu: Alice ja Danny löysivät toisensa Manchesterissa ja mahdollistivat itselleen uuden elämän yhdysvaltalaisen todistajansuojeluohjelman ansiosta: Danny luovutti meksikolaisen huumekartellin johtajaa vastaan raskauttavat tiedot ja sai siten itsensä ja tyttärensä kuolemat lavastettua viranomaisten avulla. Alkaa pitkällinen loppuhuipennus, kun koulustaan kaapattua Alicea etsitään. New York hukkuu taustalla lumimyrskyyn, Alice kituu Coney Islandilla kellarissa, agentti Blythe paljastuu meksikolaisten kätyriksi, joka on määrännyt Alicen sieppauksen ja saa takaa-ajossa kuulan kalloonsa. Madeline ja Jonathan paikallistavat Alicen kännykän avulla, kuinka ollakaan, sieppaajasta koordinaatteja, löytävät juuri tyhjennettyyn Coney Islandin kellariin ja taas sattuman kaupalla harhailemalla New Yorkin lumisia katuja löytävät Alicen ja sieppaajan, jonka Jonathan ampuu.

Loppukohtaus on sairaalassa, jossa Alice toipuu nopeasti kaappauksestaan ja aiempien sydänvaivojen takia tehdyn sydämensiirtoleikkauksen vaatimien lääkkeiden puutoksesta. Madeline toipuu myös takaa-ajon vammoista, on saanut juuri työtarjouksen New Yorkin poliisilta ja Jonathan on löytänyt rakkauden ansiosta inspiraation kokkaukseen ja suunnittelee uuden ravintolan avaamista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uskottavuus ei kenties ole tällaisten romaanien päätarkoitus vaan tarinan kertominen. Ja varsinkin tämä tarina liikkuu hämmästyttävien sattumien, uskomattomien käänteiden ja liioitellun dramatiikan varassa. Tarina vie kuitenkin eteenpäin ihan viihdyttävästi, paikoin jopa ihan jännittävästi vaikka ennalta-arvattavuuksiakin on. Ajoittain kömpelö huumori ja dialogin epäuskottavuus häiritsevät kuten myös se, että Musso ei tunnu osaavan päättää onko kirjoittamassa romanttista komediaa vai dekkaria. Jos näistä tyylin ”notkahduksista” ei välitä, tarina onnistuu olemaan kohtuullisen viihdyttävä omassa omituisessa ja pinnallisehkossa lajissaan.

Henkilöhahmot jäävät yrityksistä huolimatta melko pinnallisiksi. Romaani onkin juonivoittoinen kyhäelmä, joka joutuu taipumaan kummallisuuksiin monimutkaisen juonikehitelmänsä vuoksi. Kertoessaan tuntemattomien ihmisten elämän penkomisesta, eräänlaisesta tirkistelynhalusta ja elämäntarinoiden sähköisestä tallentumisesta nykyaikana Musso kenties kuitenkin tavoittaa jotain olennaista tästä ajasta, vaikkakin romaani on toki lopulta epätodennäköisyyksillä ladattu rakkaustarina.