Maurizio De Giovanni: Il metodo del coccodrillo

Mondadori 2012

Romaani alkaa lyhyellä kuvauksella kuinka Kuolema saapuu kaupunkiin. Tästä siirrytään poliisiasemalle, jossa tarkastaja Lojacono kyllästyneenä seuraa kollegansa yhdentekeviä puuhia. Seuraava lyhyt luku esittelee vanhuksen, joka varaa hotellihuonetta laukussaan pistooli. Seuraava luku avaa Lojaconon menneisyyttä: epäselvän mafiayhteyden takia Lojaconon täytyi hylätä hyvä ura Sisiliassa, hänen perheensä siirrettiin turvallisuussyistä toisaalle Sisiliaan ja Lojacono Napoliin, yhdentekeviin poliisin toimistohommiin. Ollaan nykypäivän Napolissa. Kirjailija luo näin alkuasetelman tarinalleen: murhaaja ja kärsivä poliisi.

Luvut ovat lyhyitä, ne avaavat lukijalle silmäyksen tilanteeseen ja kyseessä olevaan henkilöön kunnes siirrytään seuraavaan. Lukujen lomassa on kursiivilla kirjoitettuja kirjeitä, joita murhaaja kirjoittaa rakastamalleen henkilölle jälleennäkemisen toivossa kertoen samalla huolellisista murhien valmisteluista ja suunnitelmiensa etenemisestä. Seuraavat lyhyet luvut esittelevät erilaisia nuoria, katsaus heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa: Mirko, Giada, Eleonora, Donato. Välillä kerrotaan Lojaconon elämästä, menneestä ja nykyisestä, mutta taas vain väläyksinä, välillä vanhusmurhaajasta, kuinka hän kävelee huomaamattomana Napolin katuja ja valmistelee murhaa.

Varsinainen ”murhatarina” alkaa, kun Lojacono saa hälytyksen murhapaikalle ollessaan päivystämässä yövuorossa. Hänen ei pitäisi osallistua tutkimuksiin mutta tutkiessaan murhapaikkaa hän huomaa tärkeitä yksityiskohtia. Hänet siirretään syrjään tutkimuksesta. Lojacono alkaa kuitenkin itsekseen pohtia murhaa, ja kun seuraava uhri löydetään, hänellä on teoria, että camorralla (mafialla) ei ole mitään tekemistä murhien kanssa.

De Giovanni rakentaa yllätyksetöntä rikosromaania, joka etenee kohtuullisen hitaasti esittelemällä ja kuvailemalla eri henkilöitä. Jokseenkin kliseistä on myös asetelma, jossa syrjään siirretty, henkilökohtaisessa elämässään kärsivä poliisimies, Lojacono, onkin ainoa, joka lopulta käsittää mistä on kyse ja nousee näin tutkimuksen päähenkilöksi unohtamatta kaunista poliisinaista, joka johtaa tutkimuksia ja huomaa miespoliisin kyvyt. Myös huomaamattomaksi tekeytyvä murhaaja, jonka omia aivoituksia esitellään kirjeiden muodossa, ei jätä varsinaisesti tilaa jännitykselle. Nuorten esittely vie pian lukijan käsittämään, että tässä ovat murhaajan kohteet, kuka ammutaan seuraavaksi? Median rooli nousee myös esiin murhatutkimuksen rinnalla, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista: valtava mediakohu nuorten murhista ja poliisien näyttäminen epäpätevinä. Murhaajan nimeäminen krokotiiliksi tulee kirjassa medialta: murhapaikoilta on löytynyt kyynelten tahrimia nenäliinoja  – krokotiilin kyyneleet.

Ainoa jännitysmomentti on oikeastaan murhaajan motiivi, se ei tule suoraan esiin vaikka murhaajaa muuten kuvaillaan ja esitellään tämän ajatuksia. Lojacono pääsee motiivin jäljille tarkkaillessaan murhattujen nuorten vanhempien tuskaa ja ymmärtää, että murhaaja rankaiseekin vanhempia tappamalla näiden lapset. Vanhempien välisten yhteyksien penkominen tuo esiin yllätyksettömän tarinan 1990-luvun lopulta: opiskelijatyttö, poikaystävänsä hylkäämänä, tekee hämäräperäisellä klinikalla abortin, masentuu ja heittäytyy ikkunasta alas. Murhattujen nuorten vanhemmat ovat olleet tähän osallisina, yksi oli toimenpiteen tehnyt lääkäri, toinen avustanut sairaanhoitaja, kolmas klinikan yhteystiedot antanut tuttu. Tässä vaiheessa lukijalle paljastuu, että yksi esitellyistä nuorista, Eleonora, onkin tuo 90-luvun lopulla itsemurhan tehnyt tyttö. Uusia henkilöitäkin esitellään: kauan kaivattu vauva ja hänen onnelliset vanhempansa.

Romaanissa poliisien tutkimukset etenevät kumman helposti, vaikeudet ovat pieniä ja ne voitetaan nopeasti tai esteet ovat outoja (esim. henkilön puhelinnumeroa ei saada millään selville…). Kun murhaajan motiivi selviää, lukijan jännitettäväksi jää tappaako murhaaja vain esitellyn Stella-vauvan vai myös tämän vanhemmat; käy ilmi, että Stellan isä on Eleonoran 90-luvulla hylännyt poikaystävä. Murhaaja taas osoittautuu itsemurhan tehneen tytön isäksi. Vaikka romaanin loppupuolella maalaillaan laveasti krokotiilimetaforilla, kuinka kylmäverinen krokotiili väijyy yksin viatonta saalistaan tekeytyen huomaamattomaksi, jotenkin se jää ontoksi. Vuosien päästä tyttärensä itsemurhaa kostava isä ei jotenkin tunnu tarinassa kovin uskottavalta. Eteläinen Italia on toki paljon konservatiivisempi ympäristö kuin Suomi, muttei romaani yhteiskuntakuvaukseenkaan yllä, ei sen varmaan ole tarkoituskaan.

Loppuhuipennus on karmiva, jännitystä onnistutaan rakentamaan, mutta lopputulema on masentava: murhaaja ampuu vauvan, laulaa sille tuutulaulua (joka on romaanin alussa) ja ampuu lopulta vanhempien ja poliisien edessä itsensä; murhaajaisä syytti lopulta itseään eniten tyttärensä itsemurhasta. Tarina ja ratkaisu jäävät lopulta ohuiksi ja epätyydyttäviksi, henkilöhahmot ovat myös luonnoksenomaisia ja Lojaconon henkilökohtainen tragedia on myös jotenkin irrallinen ja naiivikin paikoitellen unikuvauksineen. Tarinalta odotti enemmän mutta se paljastuikin lopulta aika tavanomaiseksi eikä kovin hyvin motivoiduksi murhajutuksi vaikka aineksia ehkä olisi ollutkin.

Minun Utrioni

Kirjahyllyssäni on pyhitetty hylly Kahdelle Suurelle: Mika Waltarille ja Kaari Utriolle. Sieltä heidän kirjojensa tutut selkämykset ovat katselleet lempeästi minua kaikissa kodeissani. Ensimmäisen oman Utrioni sain yläasteella äidiltäni joululahjaksi. Kirja oli Vaskilintu. Se veti minut vastustamattomalla tavalla mukaansa keskiajalle, joka jo tuolloin jäi ihoni alle sieltä koskaan poistumatta. Utrio avasi minulle uuden maailman: keskiajan Euroopan reuna-alueineen. Olin lumoutunut. Näitä tarinoita ei kerrottu historiantunneilla! Itse asiassa keskiajasta ei kerrottu juuri mitään koulussa. Utrio toimikin oppaanani tuohon kiehtovaan aikakauteen. Vaskilinnun pakanallinen maailma oli myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Kirja herätti kiinnostuksen suomalaisten muinaisuutta kohtaan. 

Vaikutuin tuolloin vuosia sitten kirjasta niin kovin, että kirjoitin Utriolle kirjeen, ja sain häneltä vastauksen! Tuo kirje on visusti edelleen tallessa. Siinä Utrio kertoo tulossa olevasta kirjastaan, Tuulihaukasta. Miten odotinkaan sitä! Ja kirjan ilmestyttyä ahmin sen – ja kirjoitin uudestaan Utriolle, ja sain uuden vastauksen! Se on talletettuna edellisen kirjeen viereen. Mitä balsamia 15-vuotiaalle, kun Utrio kirjoittaa vastaukseensa : ”Osoittaa mielestäni aikamoista kypsyyttä Sinun iälläsi ymmärtää Vaskilinnun ja Tuulihaukan uskonnolliset elementit.” Lause toki lämmittää edelleen. Ja lopun toivotus: ”Lukuiloa Sinulle edelleenkin. Älä lue liian nopeasti. Ahmimalla menettää paljon kirjan suurista historiallisista kuvauksista.” Kehotus olikin paikallaan, sillä kun viime vuonna, vuosien tauon jälkeen palasin noiden nuoruuteni suosikkien, sekä Yksisarvisen, pariin, huomasin, etten muistanut Tuulihaukasta paljoakaan, Yksisarvisesta suorastaan en mitään! Mikä ilo olikaan lukea taas nuo kirjat. Joskus kun palaa vanhojen, varsinkin nuorena lukemiensa, suosikkien pariin, saattaa pettyä. Utrio ei kuitenkaan pettänyt: kirjat olivat aivan yhtä hyviä kuin silloinkin. Nyt niitä luki taas uusin silmin, kun omat tiedot keskiajasta, pyhimyksistä ja suomalaisten muinaisuskosta olivat karttuneet muita reittejä tässä välissä. Äidiksi tuleminen myös avaa uusia näkökulmia naisten kohtaloihin.

Mikä ilo olikaan muutama vuosi sitten päästä henkilökohtaisesti kiittämään Utriota hänen kirjoistaan, kun tapasin hänet Helsingin kirjamessuilla. Kerroin myös kirjoittamistani kirjeistä ja saamistani vastauksista sekä siitä, kuinka oikeastaan hänen ansiostaan luin keskiajan historiaa yliopistossa. Yliopistoaikoina ei ollut kovin suositeltavaa sanoa lukevansa Utrion kirjoja. Siitä seurasi kulmien kohottelua. Itse en luonnollisesti ymmärrä moista: Utrio on loistava, huumorintajuinen, humaani, taitava kirjoittaja, tarinankertoja ja historian tuntija, joka on kirjoittanut lukuisia tietokirjojakin erityisesti naisten historiasta. Viihteellisyys tai romanttisuus eivät vähennä mitenkään kirjan tai tarinan arvoa, se voi aivan yhtä hyvin kertoa jotain olennaista ihmisestä kuin joku ns. vakavampikin kirja. Utrio ei luonnollisesti ole itsekään voinut välttyä vähättelyltä.

Utriolta kysyttiin vuonna 1981 eräässä televisio-ohjelmassa ”Haluatko sinä siis kapinoida sitä käsitystä vastaan mikä meillä on naiskulttuurista?” Hän vastasi, mielestäni edelleen melko ajankohtaisesti: ”Kyllä, minä olen tullut siihen tulokseen, että tämä nykyinen suhtautuminen naiskulttuuriin, joka on perin juurin halveksiva, on todella väärä eikä ota huomioon tosiasioita. Jos me vertaamme kahta kulttuuria, mieskulttuuria ja naiskulttuuria ja nimenomaan nyt vaikka viihteen alalla, niin meillä on tyypillinen miesten viihde, joka on väkivaltaista, se nojaa ihmisen tappamiseen, kiduttamiseen, sotaan, yleensä väkivaltaan. Naisten viihde taas nojaa tämmöisiin positiivisiin asioihin, rakkauteen, läheisyyteen, hellyyteen, turvallisuuteen, synnyttämiseen. Niihin asioihin, joilla ihmiskunta jatkaa olemassaoloansa, ja kuitenkin tätä positiivista ja minun mielestäni eettisesti paljon korkeatasoisempaa viihdettä halveksitaan. Ja sitä halveksitaan varmasti lähinnä sen vuoksi, että se on nimenomaan naiskulttuuria.”

Viime vuonna taas Helsingin kirjamessuilla vaikutuin Utriosta, kun kuulin hänen kertovan uudesta kirjastaan, Sunnevasta. Oikeastaan kirja on kirjoitettu jo 1969 ja 1970, nyt ilmestyi uudistettu ja yhdistetty laitos. Utrio kertoi, kuinka Sunneva on suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen seikkailuromaani, jossa pääosassa on nainen! Itse Utrioni lukeneena ja niiden kanssa kasvaneena en ole pitänyt mitenkään ihmeellisenä moista, mutta tämäkin vain kertoo kirjailijoiden suuresta merkityksestä ja vaikutuksesta käsityksiimme. Olin taas kerran Utrion tarinankerronnan, hänen suuren tietomääränsä ja humaanin otteensa lumoissa. Nyt parhaillaan luen Sunnevaa ensimmäistä kertaa. Hykerryttävästi päätähuimaavassa tarinassa näkee tulevien suurten romaanien maisemia ja teemoja, tuttuudentunne lämmittää. Vaikka olenkin lukenut huomattavat määrän Utrion romaaneja, ilokseni huomaan, että vielä monia on lukematta. Olen myös lukenut Utrion 1800-luvulle sijoittuvia kepeitä romaaneja. Ne ovat viihdyttäviä, virkistäviä ajankuvia, joissa huumorilla on enemmän sijaa.

Rakkaus historiaan ja hyviin tarinoihin on vienyt huomiotani Utrion muilta puolilta, kuten hänen aktiiviselta rooliltaan yhteiskunnallisena keskustelijana. Helsingin Sanomien raadissa hänen kommenttejaan saa lukea usein, mutta nyt vasta otin hyllystä riemastuttavasti nimetyn Kiilusilmä feministi -kolumnikokoelman. Olen lukenut sitä bussissa moneen otteeseen. Hyvin harvoin saa viettää aikaa niin hykerryttävän pisteliäässä, suorasukaisessa, viisaassa, ymmärtävässä ja kaikin puolin valloittavassa seurassa. Tekisi mieleni siteerata Utriota ääneen kanssamatkustajille, huudahdella hänen terävänäköisyydelleen. Ainoa masentava seikka on sen huomaaminen, kuinka ajat eivät joissain asioissa muutu 30 vuodessakaan. Olen loputtoman kiitollinen ja ylpeä siitä, että Utrio on pitänyt naisten ja lasten asemaa ja oikeuksia esillä väsymättä vuosikymmeninen ajan. Kiilusilmä feministi saa kunnioitukseni ja on minulle myös armoitettu keskiajan kuvaaja, oppaani keskiajan maailmaan, naisten näkökulman avaaja historiaan.

Éric Reinhardt: Le système Victoria

Edition Stock 2011

Ranskalainen Éric Reinhardt on kirjoittanut massiivisen romaanin, jonka keskiössä on päähenkilö David Kolskin pakkomielteisiä piirteitä saava suhde Victoria de Winteriin. Romaanin minäkertoja on David, joka kertoo tarinaa takautuvasti, tarkkaillen, selittäen yksityiskohtia myöden. Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, kun David huomaa kauppakeskuksessa naisen, joka kiinnittää hänen huomionsa. David seuraa naista tuntikausia keskuksessa ennen kuin uskaltaa puhutella tätä. Jo tässä vaiheessa David paljastaa, mihin kaikki tämä johti: vajaata vuotta myöhemmin Victoria on kuollut ja David on paennut syrjäiseen hotelliin erossa vaimostaan ja kahdesta tyttärestään. David puhuttelee lopulta Victoriaa, joka paljastuu suuren ylikansallisen pääoma- ja sijoitusyhtiön maailmanlaajuisten toimintojen HR-päälliköksi. David itse on arkkitehti, joka on työmaapäällikkönä Ranskan korkeimman pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla. Päähenkilöiden ammatit ja sitä kautta poliittiset näkökannat ovat romaanissa suuressa roolissa.

David alkaa kiertää tarinaansa hitaasti auki aloittamalla viettelyhistoriastaan: hän on vietellyt vain tuntemattomia naisia, ainoastaan yhden yön juttuihin sinä aikana kun on ollut Sylvien, vaimonsa, kanssa. Viimeisen viiden vuoden aikana hän ei ole vietellyt ketään. Mutta nyt hän kohtasi Victorian. Pitkän sisäisen monologin kertominen avaa Davidin persoonaa lukijalle: David häilyy masennuksen ja toivon välillä, hän odottaa aina jotain ihmeellistä tapahtumaa, joka muuttaisi elämän. Monologiin sisältyy pitkällinen muistelo, kun David 19-vuotiaana arkkitehtuurinopiskelijana kohtasi salaperäisen naisen Pariisin yössä. Tämä muisto seuraa häntä läpi elämän.

Davidin ajatusten, muistojen ja haaveiden pitkällisen kuvailun ohella Reinhardt käyttää yllättävän vähän aikaa Davidin perheen kuvaukseen. On aivan kuin perhettä ei olisikaan – vaativa työelämä ja intohimoiset kohtaamiset Victorian kanssa vievät kaiken ajan, kotona David käy vain nukkumassa muutaman tunnin, mikä ei vaikuta olevan päähenkilölle edes mikään ongelma. Muutama lyhyt perhetuokion kuvaus tuntuu siten entistä päälle liimatummalta.

Davidin ja Victorian ensitapaaminen on Lontoossa, Victorian järjestämänä. David kuvaa tapahtumaa yksityiskohtaisesti pitkällisiä ammatillisia keskusteluja myöden. Kiivasta väittelyä käydään kapitalismista: David on vasemmistolainen, jota Victorian ”ideologinen eksotismi” hämmästyttää ja ällöttääkin vähän. Toisaalta David ihailee ja haluaa Victoriaa, joka on kaunis, rikas, vaikutusvaltainen. Illalliselta, jonka Victoria maksaa, he siirtyvät hotelliin ja rakastelevat tuntikausia, mistä David kertoo yksityiskohtia myöden.

Pitkällisesti kerrotut lapsuus- ja nuoruusmuistot sekä Sylvien tapaaminen vievät tarinan pitkäksi aikaa pois Victoriasta. Sylvie ei ehkä ole Davidin unelmanainen, mutta seurusteluaikaa kuvataan pitkälti ja lopulta Sylvien sairastumista maanis-depressiivisyyteen. Lääkehoito vie Sylvien koomaan viideksi päiväksi, jonka aikana David lupaa sitoa elämänsä Sylviehin. Kooma-ajan toivottomuuden kertominen rinnastuu Davidin tarinassa nykyhetken toivottomuuteen hotellissa, hylättynä, itsesyytösten valtaamana. Reinhardt on rakentanut romaaniinsa kolme tasoa: nykyhetken, josta käsin David muistelee ja kertoo tarinaansa; kaukana olevan menneisyyden, josta David kertoo satunnaisesti muistojaan nuoruudesta ja jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa nykyhetkeen; ja lähimenneisyyden, jossa David elää suhteen huumaa Victorian kanssa ja joka on tavallaan tarinan päätaso ammatillisine lisineen. Lähimenneisyys lähestyy vähitellen kertomuksen nykyhetkeä, joka välillä aina pilkahtaa lähimenneisyyden kerronnassa mukana.

Vastoin tapojaan David siis aloittaa suhteen Victorian kanssa. Yksityiskohtaiseen, pohdiskelevaan ja kuvailevaan tyyliin David käy läpi ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Suhde ja rakastelu Victorian kanssa tuo Davidille uutta energiaa, euforiaa, hyvää oloa, joka heijastuu energiana ja tehokkuutena työelämässä. Davidin mielessä hänellä ei ole rakastajatarta eikä hän petä vaimoaan, sillä suhde ja seksi Victorian kanssa on jotain muuta, jolla ei ole sijaa todellisuudessa, se on kuin unta, jonka muisto rikastuttaa arkielämää. Tämä taianomainen euforia auttaa Davidia selviämään ja viemään eteenpäin jättiläismäistä rakennusprojektia. Davidin ja Victorian suhde jatkuu loputtomilla tekstiviesteillä, pitkällisillä sähköposteilla ja otteilla Victorian päiväkirjasta, joita hän lähettää Davidille kuin kokousmuistiinpanoja. Suhteen edetessä Victoriasta paljastuu vähitellen uusia puolia, jotka hämmentävät Davidia. Victoria onkin naimisissa ja neljän lapsen äiti ja hänellä on ollut rakastajia ennenkin. Perhe-elämä ei aseta kummallekaan mitään esteitä, mitä nyt muutama tekstiviesti Sylvieltä saa Davidin hätääntymään hieman, että Sylvien maanis-depressiivisyys nostaisi taas päätään. Victorian kyky valehdella miehelleen ja järjestää tapaamisia halujensa mukaan Davidin kanssa hämmentää Davidia.

Victorian etuoikeutettu elämä alkaa vähitellen kalvaa Davidia ja hän alkaa nähdä Victorian yhä enemmän uuden globalisaation aikaansaaman yläluokan edustajana, joille kaikki on mahdollista henkilökohtaisella ja ammatillisella tasolla rajojen hävittyä. Ylellisyydet, nautinnot ja omalle ”luokalle” järjestetyt etuisuudet ovat Davidille esimerkkinä kapitalismin tunteettomuudesta. Hyppäys nykyhetken hotelliin ja keskustelu omistajan kanssa yöllä näyttää Davidin muuttuneet ajatukset: Victoria olikin aivan omanlaisensa olento, jota sovinnaiset ja totutut kategoriat eivät voineet vangita ja hän oli löytänyt aivan omanlaisensa idealismin ja vapauden, jota itse toteutti. Vaikka David ei tappanut Victoriaa, hän pitää itseään syypäänä. Poliisikuulustelu, jossa David kertoo kaiken ja avautuu, vertautuu itse romaaniin.

Kun David haluaa hidastaa pakkomielteenomaiseksi muuttunutta suhdetta, Victoria tarjoaakin työmahdollisuutta Davidille firmansa kautta. Davidin unelma arkkitehtina työskentelemisestä ja omasta firmasta toteutuisi, kun Victoria järjestäisi hänelle työn. David innostuu, tekee suunnitelmia, suhde saa uutta puhtia, tornin rakentaminen ongelmineen saisi jäädä uuden työn myötä. Victorian lupaamaa tapaamista firmansa Kilofferin (!) pomon Peter Dollanin (!) kanssa ei vaan tunnu järjestyvän (väkisin tulee mieleen, että nimet ovat tahallisia muunnelmia sanoista kill offer ja dollar ja niillä halutaan alleviivata rahan valtaa). Victorian systeemi alkaa vähitellen paljastua Davidille; Victorian kaksoiselämä ja muuntautumiskyky tyrmistyttää ja kiehtoo Davidia. Victorialla on useampia elämiä, jotka eivät kohtaa koskaan, ja hänellä on aina vähintään yksi rakastaja. Victoria näkee itsensä (ja edellisen rakastajansa) erityislaatuisen aristokratian edustajina, jotka ovat moraalinormien yläpuolella ja joilla on kyky nauttia elämästä tavallisuuden yläpuolella, vapautua konventioista. David kokee, että Victoria on vetänyt hänet systeemiinsä mukaan ja että hän näkee vain osia kerrallaan Victorian elämästä.

David alkaa epäillä Victoriaa valehtelusta ja välttelystä. Samaan aikaan työ rakennuksella on entistä stressaavampaa. David huomaa, että häntä seurataan. David alkaa tuntea itsensä hyväksikäytetyksi, työsään orjaksi ja suhteessaan huoraksi: hän antaa kaikkensa pakosta työssään ja sängyssä Victorialle. Riidan myötä David ja Victoria löytävät uuden tason suhteestaan, intohimo laajenee, kun Victoria kertoo edellisen rakastajansa kanssa tekemistä asioista ja paljastuukin, että yhteinen fantasia on tuntemattoman miehen ottaminen mukaan sänkyyn. Samana iltana häntä seuranneet miehet tuovat Davidin luo henkilön, joka tarjoaa Davidille rahaa siitä, että tornin rakentaminen viivästyy. David kieltäytyy.

Loppunäytös käynnistyy Davidin ja Victorian tapaamisesta terassilla. David kertoo sittenkin hyväksyneensä rahat, koska kokee, ettei häntä arvosteta työssään. David myöntää, että todellisuus vaikuttaa nykyään väärältä, hän ei usko enää mitään ja epäilee kaikkea. Tilanteiden, joissa ei enää voida osoittaa oikeaa ja väärää, lisääntyminen kuvaa Davidista hyvin nykyajan liberaalia maailmaa, jossa Victoria pärjää niin hyvin. Lähtiessään terassilta he kävelevät pornoelokuvateatterin ohi. Uuden fantasian toteuttamisen halu vie heidät sisälle. Victoria valitsee kaksi miestä liittymään seuraan, rakastelemaan elokuvateatterissa. Lopulta David haluaa lähteä ja lopettaa, Victoria ei. Victoria lähtee kahden miehen kanssa, David seuraa perässä. Victoria nousee autoon miesten kanssa, David ei halua lähteä, ja Victoria ajaa miesten kanssa pois.  Tätä tilannetta käydään läpi poliisin kanssa: Miksi David ei estänyt Victoriaa lähtemästä miesten mukaan? Victoria löytyi alastomana ja murhattuna metsästä lähdettyään miesten mukaan. Päästyään pois kuulustelusta David ajaa kotiinsa ja pelätessään, että vaimo ja lapset tulevat, hän päättää kadota, koska ei ole valmis kohtaamaan heitä. Kirja loppuu kuvaukseen, kun David ajaa päämäärättömästi Ranskan läpi ja päätyy erään hotellin eteen.

Pakkomielteisen suhteen kehittymisen, etenemisen ja lopulta päättymisen kuvauksena romaani onnistuu hyvin. Sen sijaan Davidin tarinan availu pitkällisesti moniin suuntiin hajottaa tarinaa ja varsinainen punainen lanka tuntuu ajoittain häviävän. Rönsyilyt ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta eivät lopulta johda mihinkään. Tavassa, jolla suhde toiseen naiseen erotetaan perhe-elämästä, on jotain periranskalaista, ainakin suomalaiselle lukijalle. Toisaalta juuri perhe-elämän puuttuminen lähes kokonaan Davidin elämästä tuntuu epäuskottavalta, kuten paikoittain myös pitkät dialogit ja monologit, joita David ja Victoria pitävät milloin rakennustyömaasta milloin Kilofferin sisäisestä kykyjenetsintämetodista. 

Tarinana Le système Victoria ei ole mitenkään erikoinen, hyvin kerrottu tosin joitain pitkällisiä jaaritteluja ja juonen ylimääräisiä sivupolkuja lukuun ottamatta. Se että nainen on rikas, vaikutusvaltainen ja dominoivassa asemassa mieheen nähden sekä sosio-ekonomisella että seksuaalisella tasolla ei ainakaan Suomessa ole asetelmana hätkäyttävä. On helppoa nähdä Davidin ja Victorian suhteen dynamiikassa vertauskuvaa kapitalismin ja liberalismin toimintaan. Ja Reinhardt tekee sen itse: Victorian työn kuvaus henkilöstöjohtajana neuvotteluissa ammattiliittojen kanssa irtisanomisista ja lakkauttamisista, totuuden muuntelu, takinkääntämiset, häikäilemättömät menetelmät, hyväksikäyttö voittojen maksimoimiseksi… David näyttäytyy lopulta saman menetelmän uhrina näyttämönään seksuaalisen nautinnon maksimointi. Victorian systeemi vie lopulta häneltä itseltään hengen ja ajaa Davidin hylkiöksi. Se, että intohimo ja pakkomielteisyys saa huonon lopun, on aika banaali lopetus. Se, onko Reinhardtin tarinan opetus (tai toive), että kapitalismissa kaikki ovat lopulta uhreja, jääköön kunkin lukijan itse arvioitavaksi.  

Toim. huom.

Sivuseikkoja – kirjallisuutta kaikkiruokaisille -blogini on kokoelma uusia ja vanhoja, julkaistuja ja julkaisemattomia kirjoituksiani kirjallisuudesta laajalla skaalalla. Luen itse kaikenlaista kirjallisuutta: nautin fantasiasta, historiallisista romaaneista, tietokirjoista, romanttisesta viihteestä – kyseessä on siis kirjoituksia kaikkiruokaiselta kirjallisuuden ystävältä. Koska historia on kirjallisuuden ohella intohimoni, käsittää tämä blogi siis myös vuosien takaisia kirjoituksiani. Päivitän blogiani näin aluksi arkisto edellä: Arthur Phillipsin The Tragedy of Arthur by William Shakespeare on makupala kaunokirjallisuudesta. Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat taasen on esimerkki hyvästä ja viihdyttävästä tietokirjasta, tarjoillaan verryttämään makuhermoja odotellessa uusimman Enqvistin arviota. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!

Guillaume Musso: L’Appel de l’ange

XO Editions 2011

Ranskalainen Guillaume Musso on kirjoittanut tyylilajeja sekoittavan viihteellisen romaanin, joka liitelee Yhdysvaltojen, Ranskan ja Iso-Britannian välillä tietotekniikan ihmeellisellä avustuksella. Älypuhelinta, jolle prologi on tavallaan omistettu ilman muuta yhtymäkohtaa tarinaan, voisikin pitää yhtenä tarinan päähenkilöistä.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, luvut on tunnollisesti nimetty ja alkavat aina (pääosin) kirjallisuussitaateilla. Tapahtumapaikat ja kellonajat, joskus myös päivämäärät ja vuodet on usein kerrottu tarinan sisällä kappaleiden/jaksojen alussa. Tämä osoitteleva tapa tuo mieleen elokuvakerronnan ”leikkaukset” aina tiettyyn kohtaukseen ja hetkeen. Tarinan tämän päivän kuvausta on tuotu esiin marssittamalla tekstin väleihin erilaisilla fonteilla ja taitoilla tekstiviestejä ja sähköposteja sekä googlattuja artikkeleja.

Tarina lähtee liikkeelle lentokentältä New Yorkista ja esittelee Madelinen ja Jonathanin, kirjan päähenkilöt,, jotka satunnaisen törmäyksen seurauksena vahingossa tulevat vaihtaneeksi kännyköitään. Madeline on englantilainen kukkakauppias Pariisissa, Jonathan ranskalainen eronnut yhden lapsen isä, joka työskentelee sanfranciscolaisessa ravintolassa. Puhelinsekaannus huomataan vasta myöhemmin ja tekstiviestejä vaihdetaan kireissä tunnelmissa. Kumpikin alkaa kuitenkin tahollaan tutkailla toisen puhelinta ja alkaa löytää toisen elämästä kiinnostavia yksityiskohtia. Ideana on, että nykyään ihmisellä on koko elämänsä saatavilla kännykässä ja sen kautta myös salaisuudet voivat paljastua. Kevyelle viihdekirjalle ominaiseen tyyliin ns. tavalliset ihmiset paljastuvat rikkaiksi ja kuuluisiksi, omaavat pimeän menneisyyden, ovat silti kauniita, rohkeita ja merkkituotteiden ympäröimiä.

Madeline selvittää Googlen avulla Jonathanin henkilöhistorian: lahjakas ranskalainen huippukokki, joka oli kohonnut kunniaan ja maailmanmaineeseen keittotaitojensa ja avioliittonsa ansiosta. Rikkaan italialais-amerikkalaisen suvun perijätär kuitenkin petti, bisnekset velkaantuivat ja romahtivat. Avioeron seurauksena ja maineesta ja kunniasta pudonneena Jonathan asuu nyt tuntemattomana San Franciscossa hulttiomaisen ex-lankonsa kanssa ja kokkaa pienessä kortteliravintolassa ilman sen suurempia elämänhaluja tai intohimoja ja näkee poikaansa vain silloin tällöin, kuten tarinankerrontahetkellä, ennen joulua.

Jonathan taas puolestaan penkoo Madelinen kännykkää ja löytää rikkaan ja turvallisen miehen kanssa seurustelevan kauniin kukkakauppiaan pinnan alta salattuja asioita ja lopulta menneisyyden: Madeline oli aiemmin ollut poliisina Manchesterissa, jossa epäonnistuneen teinitytön katoamisjutun jälkeen oli yrittänyt itsemurhaa, josta selvittyään oli jättänyt kaiken taakseen ja ryhtynyt kukkakauppiaaksi Pariisiin.

Madeline pitää Jonathanin kohtaloa epäreiluna ja ryhtyy penkomaan sitä ajautuen vanhoihin poliisirutiineihinsa, yhyttää Jonathanin vanhan liikekumppanin ja työtoverin, joka oli pettänyt Jonathania tämän vaimon kanssa ja löytää lopulta oudon sähköpostiviestin.

Jonathan taas penkoo esiin Madelinen puhelimesta vanhan katoamisjutun tutkinta-aineiston. Tarina siirtyy kolme vuotta taaksepäin Manchesteriin ja kertoo kadonneen teinitytön, narkkariäidin kultivoituneen ihmelapsen, Alice Dixonin katoamisjutusta. Madeline ajautui poliisina liikaa mukaan tutkintaan, otti yhteyttä ex-poikaystävään, nykyiseen rikollispomoon, joka auttoi lopulta Madelinea etsinnöissä, jotka kuitenkin loppuivat, kun Alicen DNA-testillä varmistettu sydän lähetettiin postilla Madelinelle. Alice siis oli kuollut, Madelinen tutkinta epäonnistunut. Jonathan kuitenkin tunnisti kuvasta Alicen ja havaitsi nähneensä tämän puoli vuotta oletetun kuoleman jälkeen Etelä-Ranskassa. Sitten selvitetään Jonathanin menneisyyttä, josta löytyy myös itsemurhayritys, josta Alice oli hänet pelastanut viemällä aseesta ammukset sen jälkeen kun Jonathan oli ottanut tmän tuntemattoman tytön kyytiin Pariisista ja palauttanut tämän oletetulle äidilleen Etelä-Ranskaan.

Tarina vie menneisyyttä ja nykypäivää uskomattomine käänteineen eteenpäin. Madeline ja Jonathan eivät ole onnistuneet vaihtamaan puhelimiaan mutta penkovat toistensa menneisyyttä laiminlyöden nykyhetken ihmissuhteet, Madeline poikaystävänsä ja Jonathan poikansa ja lentävät kumpikin tahoillaan selvittämään toisen tarinaa kertomatta siitä kuitenkaan kenellekään, ei edes toisilleen. Jonathan lentää Manchesteriin ja Madeline San Franciscoon. Välillä käydään epäuskottavaa tekstiviestien ja sähköpostien vaihtoa, dialogissa on paikoin toivomisen varaa muutenkin.

Lopulta henkilöt ja puhelimet kohtaavat New Yorkissa suunnitellusti, kun Jonathan voi kummallisten käänteiden ansiosta kertoa Madelinelle, että Alice on elossa irrotetusta sydämestä huolimatta. Ja kuin ihmeen kaupalla Madeline ja Jonathan huomaavat rakastavansa toisiaan, olevansa twin souls. Kohtalon oikusta he olivat tavanneet, Madelinen isoäiti sanoi sellaista enkelin kutsuksi/huudoksi/soitoksi?. Tarinan väliin heitetään manchesterilaisen poliisin, joka sai Alicesta Jonathanin ansiosta todisteita selville, salamurha, ja vihdoin esitellään Alice, joka väärän henkilöyden turvin käy newyorkilaista Julliardin huippukoulua, kunnes hänet kaapataan yllättäen. Kirja alkaa muistuttaa enenevässä määrin rikosromaania sieppauksineen ja takaa-ajoineen. Mutta toki ensin selvitetään Jonathanin tarinasta, että ex-vaimon oletettu aviorikos olikin itsepuolustuksena tapetun liikekumppanin ruumiin hävittämistä koskeva harhautus.

Lisää salaisuuksia paljastuu: manchesterilainen rikollispomo, Madelinen nuoruuden poikaystävä, Danny ei ollutkaan tapettu, ruumis oli hänen kaksoisveljensä ja että Danny on Alicen isä, mitä ei kukaan tiennyt aiemmin isättömästä Alicesta. Takaa-ajolavastuksen seurauksena Danny ja tarinaan mukaan tuleva agentti Blythe löytyvät New Yorkista ja tarina paljastuu: Alice ja Danny löysivät toisensa Manchesterissa ja mahdollistivat itselleen uuden elämän yhdysvaltalaisen todistajansuojeluohjelman ansiosta: Danny luovutti meksikolaisen huumekartellin johtajaa vastaan raskauttavat tiedot ja sai siten itsensä ja tyttärensä kuolemat lavastettua viranomaisten avulla. Alkaa pitkällinen loppuhuipennus, kun koulustaan kaapattua Alicea etsitään. New York hukkuu taustalla lumimyrskyyn, Alice kituu Coney Islandilla kellarissa, agentti Blythe paljastuu meksikolaisten kätyriksi, joka on määrännyt Alicen sieppauksen ja saa takaa-ajossa kuulan kalloonsa. Madeline ja Jonathan paikallistavat Alicen kännykän avulla, kuinka ollakaan, sieppaajasta koordinaatteja, löytävät juuri tyhjennettyyn Coney Islandin kellariin ja taas sattuman kaupalla harhailemalla New Yorkin lumisia katuja löytävät Alicen ja sieppaajan, jonka Jonathan ampuu.

Loppukohtaus on sairaalassa, jossa Alice toipuu nopeasti kaappauksestaan ja aiempien sydänvaivojen takia tehdyn sydämensiirtoleikkauksen vaatimien lääkkeiden puutoksesta. Madeline toipuu myös takaa-ajon vammoista, on saanut juuri työtarjouksen New Yorkin poliisilta ja Jonathan on löytänyt rakkauden ansiosta inspiraation kokkaukseen ja suunnittelee uuden ravintolan avaamista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Uskottavuus ei kenties ole tällaisten romaanien päätarkoitus vaan tarinan kertominen. Ja varsinkin tämä tarina liikkuu hämmästyttävien sattumien, uskomattomien käänteiden ja liioitellun dramatiikan varassa. Tarina vie kuitenkin eteenpäin ihan viihdyttävästi, paikoin jopa ihan jännittävästi vaikka ennalta-arvattavuuksiakin on. Ajoittain kömpelö huumori ja dialogin epäuskottavuus häiritsevät kuten myös se, että Musso ei tunnu osaavan päättää onko kirjoittamassa romanttista komediaa vai dekkaria. Jos näistä tyylin ”notkahduksista” ei välitä, tarina onnistuu olemaan kohtuullisen viihdyttävä omassa omituisessa ja pinnallisehkossa lajissaan.

Henkilöhahmot jäävät yrityksistä huolimatta melko pinnallisiksi. Romaani onkin juonivoittoinen kyhäelmä, joka joutuu taipumaan kummallisuuksiin monimutkaisen juonikehitelmänsä vuoksi. Kertoessaan tuntemattomien ihmisten elämän penkomisesta, eräänlaisesta tirkistelynhalusta ja elämäntarinoiden sähköisestä tallentumisesta nykyaikana Musso kenties kuitenkin tavoittaa jotain olennaista tästä ajasta, vaikkakin romaani on toki lopulta epätodennäköisyyksillä ladattu rakkaustarina.

 

The Tragedy of Arthur by William Shakespeare

The first modern edition of his great lost play. With an Introduction and Notes by Arthur Phillips.  
 Randomhouse 2011

Romaani lähtee liikkeelle asetelmasta, jossa kirjailija Arthur Phillips kirjoittaa varsin omaleimaista johdantoa Shakespearen kauan kadoksissa olleeseen ja epäaidoksi epäiltyyn näytelmään. Romaani ei siis varsinaisesti ole romaani, vaan kuningas Arthurista kertovan näytelmän esipuhe.

Itse esipuhe on pitkälti Phillipsin kertomaa omaelämänkertaa, alkaen lapsuudesta Minnesotassa. Tärkeässä roolissa on hänen kaksoissiskonsa Dana sekä romanttiseen, joskin vilpilliseenkin ”taikojen tekemiseen” viehtynyt isä, niinikään nimeltään Arthur Phillips. Vähitellen avautuva perhetarina keskittyy kaksosten nuoruuteen, isän erikoisiin tempauksiin sekä Shakespearen monimutkaiseen merkitykseen perheen sisäisen dynamiikan osalta. Kirjailija Phillipsin tyyli on viehättävän muisteleva, avaa vähitellen tarinaa ja tapahtumia syvemmälle sisältäen myös hienovaraista joskin melankoliaan taipuvaa huumoria.

Isä ja Dana rakastavat Shakespearea, Arthur ei — ja hän kokee olevansa ulkopuolinen. Salattu 1900-luvun alun Shakespearen näytelmän painos ilmestyy tarinaan isän hyllystä. Tämä Tragedy of Arthur on ainoa, josta Arthur yllätyksekseen pitää. Myöhemmin Dana kääntyy kouluaikoinaan antishakespearelaiseksi ja yrittää todistaa kaikin keinoin, että Shakespeare ei kirjoittanut näytelmiään, vaan kirjoittajina oli kaksi muuta miestä ja kehittää tästä lopulta kuvitteellisen kilpailuasetelman, joka liittää toisen näistä kirjoittajista oman sukunsa tarinaan, salaisuus, joka odottaa paljastumistaan. Koko tämä episodi on yritystä kostaa isälle tämän epäonnistumiset, vankila-ajat, eli poissaolon Danan (ja Arthurin) elämästä.

Tarinassa olennaista on nimenomaan tarinoiden kertominen, totuus, sepitteen suhde oikeaan elämään, tarinoiden tuoma nautinto lukijalle. Tämä kaikki on kiedottu Phillipsin perhetarinaan, Shakespearen näytelmiin ja henkilöön, näiden omituisiin keskinäisiin (tosiin vai fiktiivisiin?) yhtymäkohtiin. Isän rooli illuusioiden keksijänä ja ylläpitäjänä, mestarillisena tarinankertojana vai epäonnistuneena isänä ja huijarina, on tarinassa keskeistä, kuten myös kaksosten keskinäinen suhde, saumaton yhteys, jota Arthur erityisesti kaipaa ja etsii, muttei löydä muualta kuin siskostaan.

Välillä kirjailija Phillips hyppää alkuperäiseen tarkoitukseensa ja kertoo jotain itse Arthur-näytelmästä, mutta palaa pian taas perhetarinansa pariin. Kertomus etenee ajassa, käy läpi muutaman kohdan opiskeluaikoja, työelämää, Arthurin vaeltelua Euroopassa ja lopulta asettumista Prahaan vaimon ja kaksospoikien kanssa. Tarina loikkaa lähelle nykyaikaa, kun pitkän pohjustuksen jälkeen taas vankilassa oleva isä paljastaa vanhan tallelokeron sijainnin, josta lopulta paljastuu 1500-luvun lopun kirja, Shakespearen ennen tuntematon Arthur-näytelmä.

Shakespeare ja suhde isään ovat tarinan keskeisiä elementtejä - kaikki pyörii näiden ympärillä, muu elämä on ikään kuin sivuosassa, vaikka siitä kerrotaan mielenkiintoisestikin. Tarina vie mukanaan, on koskettavakin kuvatessaan Arthurin kaipausta ja pettymyksiä, suhdetta siskoon ja rakastumista samaan naiseen siskon kanssa.

Häilyminen toivon ja epätoivon, uskon ja epäuskon, luottamuksen ja pettymyksen välillä kuvaa niin Arthurin ja hänen isänsä suhdetta kuin myös Arthur-näytelmän aitouden selvittämisprosessia. Välillä esiin tuotu sekä Danan että Arthurin jonkinasteiset kaksisuuntaiset mielialahäiriöt tai masennusalttiudet kuvastavat tätä kaksijakoista suhdetta myös. Kirjailija Phillips kuvaa pitkällisesti neuvotteluja kustantajan kanssa näytelmän julkaisemiseksi ja sen autentisaatioprosessia. Arthur on alkanut uskoa näytelmän — ja isänsä rakkauden — aitouteen, mutta isän kuoltua vähän aikaa vankilasta vapautumisensa jälkeen, Arthur löytää isän kirjoittaman muistilapun, joka taas romuttaa kaiken uskon sekä isään että näytelmään.

Romaanissa on välillä mukana kuvia ja sähköposteja, ikään kuin osoitukseksi itse esipuheen eli romaanin aitoudesta. Välillä kirjailija puhuu lukijalle suoraan, kehottaa katsomaan Googlesta, jos ei muuten usko. Nämä kohdat välillä pudottavat lukijaa tarinasta, mutta ovat varmaankin tyylikeino tämän kirjoitustavan, omalaatuisen muistelman, tunnustuksen ja esipuheen sekoituksessa, jolla on tarkoitus tuoda autenttisuutta tarinaan. Mutta myös ehkä leikitellä tarinan eri tasoilla, kuten koko romaani tekee, mistä myös sen viehätys syntyy, itse tarinan ohella.

Romaanin/esipuheen loppuratkaisu oli jotenkin epätyydyttävä. Näytelmän aitous/epäaitous jäi ratkaisematta, mikä ei sinänsä tarinan kannalta ehkä ole olennaista. Mutta henkilöiden tasolla lopetus ei ihan vakuuttanut. Arthurin ja Danan tyttöystävän Petran välinen suhde paljastuu Danalle, Petra on raskaana Arthurille, naiset — mukaan lukien kaksosten äiti — järjestävät rangaistuksen Arthurille: hän ei saa vuoteen olla missään yhteydessä kehenkään heistä ja hänen on annettava julkaista näytelmä (mistä Arthur oli jo vetäytymässä).  Tämä loppukohtaus Shakespeare-viittauksineen on jokseenkin outo ja epäuskottava muuten mukaansatempaavassa ja mielenkiintoisesti etenevässä tarinassa.

Tämä kaikki on siis niin kutsuttu esipuhe näytelmään, jonka aitoutta Artur siis ei usko, tunnustus, anteeksipyyntö, puolustuspuhe. Sitten alkaa itse näytelmä, The Tragedy of Arthur, lyhennelmällä näytelmän sisällöstä, jonka on kirjoittanut professori Ronald Verre. Viisinäytöksistä näytelmää on alaviitteillä kommentoinut sekä kirjailija Phillips että professori Verre, kommentoiden lähinnä sanastoa, mutta välillä myös näytelmän sisältöä: Arthur löytää viittauksia omaan ja isänsä elämään täten todistaen näytelmän isänsä tekemäksi väärennökseksi, kun taas Verre kommentoi päinvastoin, löytäen aitouden todistavia seikkoja.

Itse näytelmä sijoittuu varhaiskeskiajan Britanniaan, jossa kruunun perinyt Arthur taistelee valtakunnastaan, kruununperimys on epäselvää ja vastustajat petollisia. Näytelmä päättyy Arthurin kuolemaan taistelussa, mutta sota loppuu ja Britannia saa uuden kuninkaan.

Tarinana The Tragedy of Arthurin esipuhe oli mielenkiintoinen, leikitteli taitavasti tarinoilla ja spekulaatioilla, henkilöhahmot olivat uskottavia ja moniulotteisia. Ainoastaan loppukohtaus, tarinan ratkaisu, tuntui henkilöiden osalta jotenkin lattealta ja rakennetulta. Itse näytelmä ei herättänyt erityistä innostusta, tosin alaviitteet toivat sen paremmin yhteyteen itse tarinan eli esipuheen kanssa niiltä osin, kun kyse oli näytelmän aitoudesta. Kokonaisuudessaan hyvin rakennettu, monitasoinen tarina, loppunotkahduksesta huolimatta. Itse uppouduin näytelmän ympärille rakennettuun tarinaan niin, ettei näytelmän sisältö enää herättänyt kiinnostusta. Mutta kokonaisuuden kannalta on toki perusteltua, että näytelmän teksti on mukana romaanissa, siitä näytelmästähän lopulta kaikessa on kyse: Kuningas Arthurin kovasta kohtalosta, tragediasta. Mutta myös kirjailija Arthur Phillipsin elämän tragediasta.

 

Carlo Panella: Islamin musta kirja

Carlo Panella: Islamin musta kirja. 1914-2006: sorto, fundamentalismi, terrori. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY 2009. 

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi 

Italialainen journalisti Carlo Panella on kirjoittanut hämmentävän kirjan. Italiassa vuonna 2006 julkaistun teoksen alkukielinen otsikko on Il libro nero dei regimi islamici. 1914-2006: oppressione, fondamentalismo, terrore. Suomennoksen Islamin musta kirja jättää huomioimatta alkukielen painotuksen islamilaisiin hallintoihin. Alaotsikon  määritelmät sorto, fundamentalismi, terrori, tuovat puolestaan kirjoittajan valitseman linjan selkeästi esiin. Lukijalle tulee silti yllätyksenä kirjan asenteellisuus, jota Panella ei edes yritä tasapainottaa muiden näkökulmien avulla.

Panella käy kiinni massiiviseen aiheeseensa lennokkaasti suoraan vuoden 1914 marraskuun kosteista osmanniarmeijan kasarmeista ilman minkäänlaista esipuhetta tai taustaselvitystä aiheestaan. Runsas 400 sivua lainauksineen, puutteellisine lähdeviitteineen lisänään liitteitä, islamilaista ja juutalaista terminologiaa, henkilöhakemisto, joka on oudosti tehty, sekä lista liitoista ja järjestöistä olisi kaivannut kunnollisen esipuheen aiheen määrittelystä ja rajauksesta sekä käytettyjen käsitteiden määritelmät ja niiden käsittelyn. Kunnollinen sisällysluettelo pelkkien 9 pääotsikon sijaan olisi myös auttanut hahmottamaan, mistä kirjassa on kyse tai edes mitä aiheita siinä käsitellään. Kirjan ensimmäinen kappale kuitenkin summaa Panellan lähtökohdan ja loppupäätelmät sekä kertoo kirjan sisällön:

”Oli hämärä ja kostea marraskuinen päivä lähes sata vuotta sitten, kun sadattuhannet arabit uskoivat tietävänsä, keitä ottaa kivääriensä tähtäimeen. He tekivät virheet. Ja saman virheen he tekivät myös myöhemmin. Sitä he ovat toistaneet loputtomiin.”

Harharetkellä Lähi-idässä

Panella yrittää antaa kokonaiskuvan itse määrittelemästään aikajaksosta 1914-2006 mielivaltaisella otoksella islamilaisiksi määrittelemistään maista taustallaan kolonialismin, maailmansotien ja kylmän sodan historia ideologioineen ja öljykriiseineen. Lukija jää kuitenkin täysin loputtomien yksityiskohtien armoille, harhailemaan kirjoittajan kanssa näennäisesti kronologisesti etenevään tapahtuma- ja nimiviidakkoon, hyppimään Pohjois-Afrikasta Lähi-itään, Irakista Yhdysvaltoihin, Saudi-Arabiasta Intiaan tuona vajaan sadan vuoden aikajaksolla. Kaikesta kaaoksesta hahmottuu kuitenkin muutama päälinja, jota Panella kuljettaa mukana kirjan eri kohdissa, tosin hajotettuna vuosien mukaan etenevään kerrontaan. Israelin ja Palestiinan välinen loputon kriisi saa paljon painoarvoa, mistä johtunee toinen, läpi kirjan kulkeva teema: islamiin Panellan mukaan sisäänrakennettu juutalaisvastaisuus. Jälkimmäinen teema tuntuu olevan Panellalle suoranainen pakkomielle. Kiihkeässä antisemitismin ja antisionismin vastustuksessaan hän siirtyy selvästi antimuslimi- ja anti-islam-kannalle.

Asenne ei tule yllätyksenä, jos katsoo millaisia kirjoja Panella on julkaissut viime vuosina: Piccolo atlante del jihad. Le radici del fondamentalismo islamico. (Pieni atlas jihadista. Islamilaisen fundamentalismin juuret. Ilm. Italiassa 2002, ei suomennettu.), Il "complotto ebraico". L'antisemitismo islamico da Maometto a Bin Laden. (”Juutalainen salajuoni”. Islamilainen antisemitismi Muhammedista Bin Ladeniin. Ilm. Italiassa 2005, ei suomennettu), Fascismo islamico. (Islamilainen fasismi. Ilm. Italiassa 2007, ei suomennettu), Non è lo stesso Dio, non è lo stesso uomo. Bibbia e Corano a confronto. (Ei ole sama Jumala, ei ole sama ihminen. Raamattu ja Koraani vastakkain. Ilm. Italiassa 2009, ei suomennettu.) Aiheeseensa perehtymättömyydestä Panellaa ei voi syyttää, mutta Islamin mustan kirjan lukijan olisi lupa odottaa asiantuntevaa käsittelyä, jossa eri näkökulmat ja tulkinnat tuotaisiin esiin, niitä punnittaisiin pyrkien puolueettomuuteen ja lopuksi annettaisiin lähteisiin nojaten perusteltu käsittely ja aiheen merkityksen pohdinta.

Panella ei tähän kykene tai ei halua tehdä näin, vaan ottaa tietoisesti puolueellisen ja asenteellisen lähestymistavan aiheisiinsa. Hyvän journalismin ja historiantutkimuksen etiikasta poiketen hän myös antaa selviä moraalisiakin tuomioita historian tapahtumien kulusta, mikä on vähintäänkin erikoista. Useissa kohdissa Panella katsoo, että yleisesti hyväksytyt käsitykset historian kulusta ovat vääriä tai että todellisuudessa merkittäviin tapahtumiin ei ole kiinnitetty huomiota tai asioiden oikeaa laitaa ei ole ymmärretty. Esittäessään poikkeavia näkemyksiä hän ei kuitenkaan anna vakuuttavia viitteitä, alkuperäislähteitä ei ole juuri lainkaan, väitteidensä tueksi, joten väistämättä nämä uudet historiantulkinnat jäävät vaille todistusvoimaa, eikä niitä siten voi edes arvioida. Panella kirjoittaa sivulla 64:

 ”Moni historioitsija toistaa kulunutta käsitystä --, jonka mukaan Versailles’ssa tehdyt päätökset syvensivät Lähi-idän kriisiä. Tämän itsestäänselvyytenä pidetyn käsityksen taustalla on kuitenkin arviointivirhe: on jätetty huomiotta se,  miten suuresti takapajuisuus väritti arabien poliittista ajattelua vuodesta 1914 eteenpäin. On sivuutettu se, että arabien kansallismieliset voimat alkoivat muotoutua vasta Versailles’n jälkeen ja että Lähi-itää vuodesta 1918 meidän päiviimme asti ravistelleiden suurimpien sotien, myös sisällissotien, syynä eivät ole olleet rajakiistat tai etniset jännitteet, vaan pohjimmiltaan ideologis-uskonnolliset vaikuttimet.”

Voittajat ja häviäjät

Kirjasta puuttuu analyysi lähes kokonaan, tapahtumia listataan paikoin puuduttavalla pikkutarkkuudella höysteenään asenteelliset kommentit ja heitot historiantutkimuksen virheellisyydestä. Kolonialismin perintö ja siirtomaahallintojen vastustus valintojen ja liittolaisuuksien taustalla ohitetaan lähes täysin. Panella korostaa olettamaansa muslimien antisemitismiä ja nostaa sen keskiöön kertoessaan vuolaasti joidenkin muslimimaiden ja natsi-Saksan välisistä suhteista, joista hän kirjoittaa sivulla 95:

 ”Nämä suhteet ovat aina olleet tiedossa, mutta niitä on usein vääristelty. Ne kehittyivät toisen maailmansodan kuluessa, jolloin suurmufti, koko palestiinalaisjohto ja monet muut arabijohtajat astuivat muodolliseen liittosuhteeseen natsi-fasismin kanssa. Marxilaispainotteinen historiankirjoitus on perinteisesti selittänyt arkaluonteisen liiton arabien, natsien ja fasistien välillä reaalipolitiikalla: sen mukaan palestiinalaiset ja arabinationalistit liittoutuivat Iso-Britannian vihollisten kanssa voidakseen tehostaa brittikolonialismin vastaista taisteluaan. Tämä tulkinta vaikuttaa kovin yksioikoiselta. -- on perusteltua uskoa, että -- päätökseen vaikutti myös ja ennen kaikkea syvä ideologinen hengenheimolaisuus natsi-fasismin kanssa.”

Väitteiden taustalle Panella ei esitä vakuuttavia perusteluja, muuta kuin ”perustellun uskomuksen”. Muodollinen liittosuhde, josta hän itsekin puhuu, saa näin suhteettomat ideologiset mittakaavat. Mitähän Panella sanoisi meidän suomalaisten vaalimasta rinnakkaissotakäsityksestä?

Perustavanlaatuinen ongelma Panellan kirjassa on, ettei hän näe arabi- tai muslimimaita muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kykenevinä maina muiden joukossa päättämään omista asioistaan, vaan syyttää näitä vääristä valinnoista, kuten natsismista, fasismista, kommunismista, tai valintojen puutteesta kuten olemattomasta nationalismista. Hän asettaa vastakkain arabi- ja muslimimaat, jotka valitsivat natsismin, terrorismin, diktatuurin, jihadin, häviäjäpuolen maailmasodissa ja Israelin (ja länsimaat), jotka ymmärsivät valita demokratian ja voittajapuolen. Voittajat kirjoittavat historian, ja hävinneet saavat syyttää itseään, on Panellan viesti.

Kadonneita käsitteitä etsimässä

Panella ei myöskään vaivaudu avaamaan käsitteitä, joita hän käyttää paljon ja rankasti yleistäen, kuten muslimi ja arabi. Termit eivät ole synonyymejä ja sisältävät valtavan kirjon erilaisia merkityksiä. Tämä pieni esimerkki osoittaa Panellan kyvyttömyyden lukea herkkyydellä tutkimuskohdettaan, mikä antaisi avaimia monipuolisempaan käsittelyyn. Siksi teos jää ulkokohtaiseksi asioiden luetteloiksi ja mielenkiintoisetkin teemat ja tapahtumat jäävät asenteellisen vyörytyksen jalkoihin. Paikoin Panella osoittaa jopa rasistisia käsityksiä, kuten sivuilla 202-203:

”Kun tämän päivän mediassa ja poliittisissa analyyseissa käsitellään väkivallan ja terrorismin kehitystä arabialais-islamilaisissa yhteiskunnissa, on tapana esittää reaktiivisia teorioita. Silti olisi syytä jo edellä esitetynkin perusteella väittää, ettei kyseessä ollut kolonialistiseen väkivaltaan reagoinut väkivalta, vaan pikemminkin jonkinlainen sisäänrakennettu aggressiivisuus, joka kuuluu oleellisena osana arabialais-islamilaiseen sosiaaliseen ja kansalliseen kudelmaan. Tämä raaka, atavistinen, heimoperinteen mukainen väkivalta niveltyy yhä tänäkin päivänä näiden yhteiskuntien rakenteisiin ja saa sytykkeitä jihadista, joka on nykyajan islamilaisen terrorismin suuri kätilö.”

Historia ei ole kaunis ja yhtenäinen kertomus menneistä tapahtumista ja suurista teoista. Sota, väkivalta ja kärsimys leimaavat ihmiskunnan historiaa. Uskonnon ja muiden ideologioiden nimissä tehdyt karmeudet eivät anna kaunista todistusta meistä ihmisistä lajina. Yhden uskonnon edustajien leimaaminen yksipuolisesti pahoiksi ei kuitenkaan ole rakentavaa eikä tottakaan. Vääryyksiä ei tule peitellä, mutta yleistäminen, yhden koko mittakaavassa marginaalisen ilmiön nostaminen keskiöön ja sen avulla kaiken selittäminen ei ole oikea tapa tehdä tutkimusta. Carlo Panella on kirjoittanut asenteellisen ja sekavan kirjan, jonka viesti on vihainen. Omituisine mielipiteineen, joita hän ei kykene kunnollisesti perustelemaan, Panella jää auttamatta marginaaliin käsityksineen historian kulusta.

Kirjoitus on julkaistu Humanistin numerossa 4/2010. 
Kirja WSOY:n sivuilla